Hurjan matkassa

Ljubljanassa oli kylmä, sateista, museot kiinni ja flunssa hidasti menoa. Ajanviete meni siten ostostelun puolelle joten ei siitä sen enempää. Tänään aamulla heivautimme itsemme Venetsian kupeeseen Mestreen. Bussifirma ei ilmeisesti ollut ottanut huomioon, että joku saattaisi ostaa lipun ennakkoon automaatista tai lipunmyynnistä ja kaksi minibussia oli myyty jo täyteen kun saavuimme lippuinemme asemalle. Samoissa aikeissa oli eräs suomalais-slovenialainen pariskunta ja paikalle soitettiin kolmas auto. Matka jatkui sen kummemmitta kommelluksitta, tien päällä tuli myös todistettua, että Fiatin pakettiautot todella kulkevat 150 km/h (jos mittari näytti oikein, koko ajoneuvon tärinästä päätellen lukema oli todellinen)!

Ljubljanasta vielä sen verran, että Hostel Celican takaa löytyy kohtuullisen underground baareja ja gallerioita jos sellainen kiinnostaa.

Tänään olemme astelleet ristiin rastiin Mestren katuja ja syöneet tietysti hyvää pitsaa. Huomenna varsinaista Venetsiaa ihmettelemään ja perjantaina kotiin. Sen pituinen se reissu ja uusien suunnittelu käyntiin.

Vietimme muutaman päivän Mljetn (mljet=hunaja) rauhallisella saarella, rauhallisempaakin rauhaallisemmassa Sobran kylässä. Saaren toisessa päässä sijaitsee upea kansallispuisto, jonne kulkuyhteydet olivat varsin heikot. Onneksi majapaikkamme naaapurissa sijaitsi sympaattisin kohtaamani autovuokraamo Mini Brum. Vuokraamon sisäänvetotuote oli Fiat 126 joita löytyi hyvä kokoelma mitä mielikuvituksellisimmin maalattuina (jostain syystä meille näitä edullisimman hintaluokan autoja ei suostuttu vuokraamaan joten pärtsäilimme päivän (=65 km) Fiat Punto gabrioletilla hieman uudemmalla mallilla).

Kansallispuiston maisemat patikkapoluilla olivat jälleen kerran upeat. Jos majoittuisi Pomenaan tai Polaceen niin aktiviteettia löytyisi heti hotellin ovelta useaksi päiviksi kun kävelisi tai fillaroisi reittejä ristiin rastiin. Erityisen upea oli Pomenan kylän kupeessa sijaitseva järvi(?), jonka rannalta löytyy oma sopukka useammallekin turistille.

Torstaina vietämme aiikaa Splitissä ja jatkamme yöjunalla Zagrebiin.

Torstaina (huom, julkaisuun suhteutettuna viikko sitten torstaina) Kotorissa kameramme tuli elinkaarensa päähän ja uutta ei järkevään hintaan kaupungista löytynyt (jälkikäteen ajateltuna taksi- tai bussimatka perjantaina Kotorin ulkopuolelle isoon elektroniikkaliikkeeseen olisi ollut fiksu veto). Torstaina painoimme mieleen kiinnostavia paikkoja johon voisi perjantaina ehjätyn tai uuden kameran kanssa palata. Korjaus ei onnistunut eikä uutta saatu hankittua joten kuvat jäivät ottamatta.

Näyttää siltä, että sunnuntaina Dubrovnikistakaan ei sopivaa kameradiiliä löydy ja huomenna jatkanemme matkaa Mljetn saarelle muutamaksi päiväksi. Takana ja edessä on siis kamerattomia matkapäiviä. Sinänsä sääli, että viimepäivät ja todennäköisesti tulevatkin ovat melkoista maisemien ilotulitusta. Vanhat kaupungit ovat senkuin komistuneet pohjoista kohti tultaessa. Ainoa ihmetyksen aihe on, millainen turistien tungos Dubrovnikin vanhankaupungin valtaa varsinaisella turistikaudella kun nytkin pääkaduilla on vaikea liikkua.

Kamerattomuus on innoittanut pohtimaan omaa toimintaa ja tarkkailemaan muita matkailijoita uudella silmällä. Moderni vapaa-ajanmatkailu ja valokuvien räpsintä kulkevat käsikädessä. John Urry on käsitellyt ilmiötä matkailusosiologian klassikossa ”The tourist gaze” . Teokseen liittyy toki muutakin mutta matkailijoiden ottamia kuvia käsitellään yhtenä tapana (matkailijan näkökulmista) tarkastella ympäristöä ja muodostaa siitä oma tulkinta. Kuvien rajaus, tärkeiden maamerkkien ikuistus, oma matkaseurue uusissa ympäristöissä, mitä kaikkea matkavalokuvaukseen nyt liittyykään. Kuvatulvasta huolimatta (tai juuri sen vuoksi) omat otokset tuntuvat olevan meille tärkeitä.

Matkailijoita tarkkaillessa tuntuu, että joka jampan kaulassa roikkuu digijärkkäri. Ilo otetaan irti edullisesta mahdollisuudesta napata kohtuullisen laadukasta kuvamateriaalia. Mietin myös, kuinka monella kuvatulva jää koskemattomaksi dataksi kotikoneen hakemistoihin. Erityisesti tämä ihmetytttää silloin, kun esimerkiksi Akropoliksella näkyyi ympäristö lähinnä pokkarin näytön läpi tarkkailevia matkailijoita. Tuloksena lienee useimmiten joukko kohtuullisen onnettomia otoksia ja arvailujen varaan jää, jäikö itse elämys vajaammaksi kun ympäristön tarkkailu rajoittui kameranetsimeen. Vai voiko kameroineen vaeltava joukko olla väärässä, kenties elämys on kameran kanssa jotenkin täydempi kun tunnelmiin ajattelee myöhemmin kuvien kanssa palaavansa?

Omalla kohdalla mielenkiintoisinta oli törmätä pohdintaan, pitäisikö matkasuunnitelmia muuttaa jotta uusi aparaatti saataisiin hommattua ennen seuraavaa kohdetta. Lykkäämällä etenemistä maanantai-iltaan uuden kameran hankinta varmasti onnistuisi. Varsin lyhyen pohdinnan tulos oli, että ostos saa odottaa seuraavaa isompaa kaupunkikohdetta. Mutta ajatus kuvaamisesta on näköjään syvään iskostunut, kiinnostavia kuvakohteita tulee spottailtua ja kameran puutetta harmiteltua vaikken mikään himokuvaaja olekaan. Sitä paitsi kuvien tarkastelu ja karsinta päivän päätteeksi on mukavaa puuhaa.Ja kertovathan kuvat kiistatta matkasta juuri sellaista tarinaa kuin niillä haluan itselleni ja muille kertoa.

Vau mitkä maisemat ja toimiva infra. Viimeiset pari päivää olemme tarkkailleet elämää Montenegrossa. Matkasimme rajalta parilla bussilla Budvaan jossa olemme pitäneet leiriä viimeiset kolme yötä. Tänään jatkamme matkaa Kotoriin.

Suomesta on aikanaan tehty pakettimatkoja Budvaan ja kovin ihmettelen jos paikka ei tällä hetkellä ole minkään matkanjärjestäjän ohjelmassa. Rannassa oleva vanha kaupunki on tyylikkäästi uusittu viimeisten merkittävien maanjäristysten jäljiltä ja lähistölle rakennetut kalliimman hintaluokan hotellit on toteutettu tyylikkäästi. Kehittyneestä infrasta ja upeista maisemista huolimatta ainakin näin syyskuussa syö, majoittuu ja siirtyy edullisesti (kotimajoituksesta maksoimme nyt 20 EUR/yö/huone ja keskiluokkaisessa ravintolassa syö kivasti 15 eurolla, busiikyydit lähikaupunkien välillä maksavat n. 3 EUR/suunta). Ravintoloista voimme suositella ainakin Tabu loungea (kivenheiton päässä bussiasemasta, verkkosivuja ei näytä löytyvän ja osoite ei tullut muistiin).

Eilen kävimme patikoimassa Lovcen kansallispuistossa. Matka taittui ensin reittibussilla Cetinjeen ja sieltä taksilla puiston Visitor centeriin. Reitit olivat hyvin merkittyjä ja kartan sai neljällä eurolla. Patikkareiteille olisi näköjään päässyt myös Budvasta ja muista puiston lähikaupungeista. Eli jos haluaa urheilla enemmän niin sekin onnistuu. Reilun kolmen tunnin tepastelullamme ei matkaa tainnut kertyä montakaan kilometriä mutta reilun 300 metrin korkeusero teki tehtävänsä keuhkoille ja lihaksille. Maasto vaihteli niityistä ja lehtimetsistä karuun kivikkoon. Suosittelemme patikointia lämpimästi, maisemat olivat kerrassaan upeat. Emme törmänneet karhuihin ja susiin joita puistossa pitäisi olla. Hyönteisiä (sirkkojen lisäksi myös paljon perhosia) sen sijaan oli runsaasti, matelijoita ja lintuja näimme myös. Ainoa tunnistamani laji oli punarinta...

Olen kerrassaan ihastunut Montenegroon. Väki on valtavan ystävällistä ja auttavaista, maisemat vaihtelevat ja palvelu pelaa ainakin toistaiseksi kohtuullisella hinnalla. Seuraavaksi vuorossa Kotorin lahti joka kuuleman mukaan on myös upea.

Sarande ja Durres olivat sen verran turistikaupunkeja että emme kiinnittäneet huomioita LP mainitsemiin ruokatarjonnan koukeroihin. Myös sunnuntailounas järjestyi kivaasti Era nimisessä ravintolassa Bllokun alueella Tiranassa.

Sunnuntaina spottasimme kivan ravintolan hostellin kupeesta ja päätimme että sitä kokeillaan jossain vaiheessa. Maanantaina iltapivällä ruokaa ei kuitenkaan ollut saatavilla. Illalla yritimme uudestaan mutta kaikilla näytti olevan vain juotavaa edessä. Seuraava ravintola (jossa ihmiset todistettavasti söivät) sulki yhdeksän maissa joten turha yrittää. Kävelimme lähimmälle ravintola(?)kadulle mutta epäilys osoittautui oikeaksi, paikat olivatkin lähinnä kahviloita joissa ruokaa ei tarjoilla. Yhdessä kuitenkin näytti olevan sisätiloissa katettuja pöytiä kankaisine lautasliinoineen ja viinilaseineen. Ketään ei ollut syömässä mutta päätimme kokeilla josko keittiö olisi auki.

Kyllä, ruokaa oli saatavilla ja loppujen lopuksi kaksi muutakin pariskuntaa ilmaantui paikalle ja kokki kutsuttiin keittiöön. Pientä vedätyksen makua oli kuitenkin siinä, että pöytään tuotiin paperinen pöytäliina ja kankaiset servetit ja muut kattaukseen kuuluneet osat vietiin pois. Tarjoilija myös pisti tupakaksi kesken kaiken. Tämä taisi olla ensimmäinen kerta reissulla kun salin puolella työntekijä tupakoi ravintolassa. Vatsan täytettä saimme joten alkuperäinen ongelma saatiin ratkaistua. Emme kuitenkaan voi suositella ravintola Manhattania kenellekään. Ylipäänsä ravintolan etsintään kannattanee varautua käyttämään hieman aikaa.