K-Veikko

Puukkojunkkarit, by Santeri Alkio

Friday, April 29, 2011 4:16:53 AM

The Project Gutenberg EBook of Puukkojunkkarit,
by Santeri Alkio

This eBook  is for  the use of  anyone anywhere
at  no cost  and  with  almost no  restrictions
whatsoever. You  may copy  it, give it  away or
re-use  it  under  the  terms  of  the  Project
Gutenberg License  included with this  eBook or
online at www.gutenberg.net

Title: Puukkojunkkarit

Author: Santeri Alkio

Release Date: November 9, 2004 [EBook #13991]

Language: Finnish

***  START  OF  THIS  PROJECT  GUTENBERG  EBOOK
PUUKKOJUNKKARIT ***

Produced  by  Matti  Järvinen  and  Distributed
Proofreaders Europe.

PUUKKOJUNKKARIT

KUVAUKSIA NYRKKIVALLAN AJOILTA

Santeri Alkio

Ensimmäisen kerran julkaissut Werner Söderström
Osakeyhtiö 1894

ENSIMMÄINEN OSA

I

JÄRVELÄN SANTRA

Kun   Järvelän  Santra   rupesi  ihmistelemään,
s.   o.   pääsi    ripille   ja   alkoi   ottaa
vastaan   kosimatarjouksia,   rupesi   Järvelän
kartanolla  yöllisiin  aikoihin olemaan  oikein
kansanvaellus.    Santra     makasi,    yleisen
tavan   mukaan,  ruokapuodin   päällä  lutissa.
Pyhäöinä  saapasteli noita  hiukan luhistelevia
lutinrappusia     tusinoittain    naimahaluisia
nuoriamiehiä.

        Kun niitä  toisinaan sattui kokoutumaan
        lutti  ja  lutineteinenkin  täyteen  ja
        toistensa poislähdön  odottaminen alkoi
        käydä  tuskalliseksi   ja  kiusaavaksi,
        tahtoivat  puheet usein  mennä ristiin,
        joita   sitten  käsikähmin   koetettiin
        selvitellä.    Nämä   selvitysyritykset
        tavallisimmin  päättyivät siihen,  että
        yksittäin  ja  joukotellen  kierieltiin
        alas jyrkistä rappusista.

        Asianomaisten  luonnon  sitkeydestä  ja
        jäsenten    kestävyydestä   enimmäkseen
        riippui kamppailun jatkaminen rappusten
        alapäässä.   Jos  pihanurmikko   osaisi
        kertoa,  niin  se  varmaankin  tietäisi
        jutella    kymmenistä    ruhjoutuneista
        käsivarsista, kylkiluista  ja polvista,
        joita   hammasta   purren,  ähkien   ja
        valitellen   on   siinä  yön   pimeyden
        suojassa    salaisuudessa   tuskitellen
        hivelty.

        On     siinä     vertakin     vuotanut,
        samalla    tanterella.     Niitä    oli
        nuoriamiehiä,   jotka  lauantai-iltoina
        puukkojaan    tahotessa    kuvittelivat
        asetta  tarvitsevansa   juuri  Järvelän
        lutin seutuvilla.

Tyttö  itse  oli   varsin  sievä  --  tietysti.
Mitäpä  hänestä  muuten olisi  niin  alituiseen
tapeltu.  Rikas hän  myöskin  oli, sillä  äidin
perintöä  luettiin tuhansissa  ruplissa. Muuten
oli  hän   siksi  itsenäinen,   etteivät  pojat
heti   ensi   tutustumisen   jälkeen   päässeet
käsittämään, mitä hän heistä kustakin ajatteli.
Mutta  kun noin  puolisen  vuotta olivat  vuoro
vuoroon uhranneet  rakastunutta vertansa Amorin
alttarille Järvelän lutissa,

        lutin    eteisessä    ja    pihamaalla,
        rupesivat he  pääsemään hiukan selville
        muutamista Santran oikuista.

19:nnen    vuosisadan     keskipalkoilla,    s.
o.    kertomuksemme   aikoina,    oli   useassa
Etelä-Pohjanmaan   pitäjässä   hyvin   yleisenä
tapana,  että  kun  joku nuorimies  oli  saanut
luvan  laskeutua yöksi  tytön viereen,  saattoi
toinen  saapua   aseilla  varustettuna,  särkeä
ovet   ja  lukot,   tulla   sisään  ja   ryhtyä
sitten  makaavan  kilpailijan kanssa  julkiseen
kaksintaisteluun.

        Se,   joka  jäi   voittajaksi  ja   sai
        toverinsa   nurinniskoin   käpälämäkeen
        ajetuiksi,  sille  jäi  kosijan  oikeus
        sillä   kertaa.   Mutta  Santra,   joka
        kilpailun    kestäessä   oli    alkanut
        hyvin   tuntea    oman   arvonsa,   oli
        melkein     säännöllisesti     ruvennut
        seuraamaan     sitä     tapaa,     että
        hän    tuontapaisten    kahdenkeskisten
        kohtausten  sattuessa useimmiten  jätti
        huoneensa kamppailevien haltuun ja meni
        tupaan siksi  kuin kumpikin  oli mennyt
        tiehensä.

Nuorison  mieliala  oli sellainen,  että  pojat
etsivät  tyttöjen  suosiota  hurjailemalla,  ja
iso  osa tytöistä  piti  poikain tavoista.  Oli
niitä   tyttöjä,   mutta  useimmiten   vähemmän
huomatuita,   jotka   samoin   kuin   Santrakin
osoittivat  moittivansa poikain  hurjia tapoja.
Mutta kun Santra, joka  juuri oli tullut useain
tähtäämätauluksi,

        rupesi    heti     alussa    tuollaista
        vakavuutta   osoittamaan,  niin   pojat
        keskenänsä  rupesivat arvelemaan,  että
        eikö se liene körttiläinen.

»Vai pitäisi  tässä nyt lampaiksi  ruveta yhden
tyttären   tähden!   Ohoh!»  Pojat   nauroivat,
varmistuivat yhä siinä luulossa, että Santralla
on  uskonnollisia   taipumuksia,  ja  käänsivät
askelensa taas  uusille maille.  Löysivät kyllä
henkiheimolaisiansa ja  aikoivat jättää Santran
niille,   joita  muka   huvittaisi  lammastella
tyttöjen edessä.

Santran   isä   oli   herastuomari,   pikkuinen
ukkokääpykkä,  jolla ei  suinkaan ollut  mitään
kuuluisuutta sitä  ennen kun  tytär kosimaikään
joutui. Ainoa, mitä hänestä tiettiin, oli, että
hän  itse  keitteli  viinaa  ja  ryypiskelikin,
mutta harvoin häneltä  riitti toiselle ryyppyä;
jos  toisinaan  antoi,   niin  silloinkin  vain
puolilleen lasin kaatoi,

        itsekseen  puhellen   tolkussaan,  että
        »maahan    pian   menee,    jos   kovin
        täyteen   kaataa».  Lautamieheksi   hän
        oli   kuitenkin   päässyt   ja   saanut
        vielä herastuomarin  arvonimenkin siitä
        syystä,    kuten    kerrottiin,    että
        tuomariukkoa,    vanhaa   koiransilmää,
        huvitti tehdä sielutieteellisiä kokeita
        ja nauraa  Järvelän äijällä  sen illan,
        kun hänet herastuomariksi tehtiin.

Herastuomari oli  toisissa naimisissa. Nykyinen
emäntä  oli jäntevä,  tuikea  muori, joka  piti
miestään ohjaksissaan, jos  tässä muuten mitään
ohjaksissa  pitämistä olikaan.  Ensi naimisesta
oli ollut  kolme tytärtä,  joista kaksi  jo oli
tiloilla  ennen kuin  uusi  emäntä tuli,  jonka
käsiin Santra siis yksin jäi.

Muori   oli   viisas.    Laittoi   ja   varusti
tytärpuolensa   lutin  mitä   monipuolisimmalla
vaatevarastolla,   antoi  puheessa   ja  teossa
maailman  ymmärtää,   että  hän   piti  Santran
kuin  oman lapsensa.  Niin  hän olisi  tahtonut
Santrankin asiaa  ymmärtävän. Mutta kotoisissa,
kahdenkeskisissä   kohtauksissa,   kun   puheet
menivät ristiin ja tahdot vastakkain,

        tunsi  Santra  usein,  että  tuo  vaimo
        oli hänelle  kylmä ja vieras,  että sen
        tahto  oli  rautainen,   että  se  etsi
        pääasiassa omaa  mainettaan sillä, että
        hänelle  vaatteita   laitteli  ja  että
        se  purasi häntä  kielellään, kun  vain
        syrjäisen   huomio  vältti.   Santrassa
        kasvoi  vähitellen halveksimisen  tunne
        äitipuolta kohtaan, jopa isääkin,

        sillä  tämä näkyi  olevan tuiman  eukon
        kädessä tahdoton kinnas.

Santra  huomasi,  kun ihmiseksi  varttui,  että
hänestä  pidettiin,  ettei hän  ollut  ihmisten
mielestä    hylkypala.   Itsenäisyyden    tunto
kehittyi, oman arvon tunto  kohosi ja hän tunsi
riippumattomuutensa   äitipuolesta  varmistuvan
päivä  päivältä.  Se  oli  siihen  aikaan,  kun
nuoret   miehet  hänen   tähtensä  innokkaimmin
toisilleen kuhmuja jakelivat.

Mutta  »yökulkijain»  luku Järvelän  kartanolla
harveni   ja   melskeet  hiljenivät.   Kilpailu
poikamiesten välillä  ei näyttänyt  enää olevan
yhtä  suuri.  Santra  sai  kuulla,  että  pojat
pilkaten  sanoivat häntä  körttiläiseksi, katui
jo  itsepäisyyttään,  mutta   oli  liian  ylpeä
peruuttamaan.  Varsinaisesti ei  hän kuitenkaan
vielä surrut,

        sillä poikia  kyllä nytkin  kävi, mutta
        ne  koettivat  tulla  salaa,  yksin  ja
        välttää tappeluita.

Vanhaa väkeä rupesi enemmän arveluttamaan, että
miksi ne siihen loppuivat ne yölliset melskeet?
He  alkoivat ottaa  lähempää selkoa  kosijoista
ja  vuorotellen,  isä   ja  äitipuoli,  jupista
Santralle,  että tätä  ja  tuota saat  päästää,
mutta et  sitä etkä  sitäkään. Numero  1 muorin
kirjoissa  oli Kuivasen  Ella, ja  herastuomari
asetti sille tilalle Karhun Esan.

        Vanhukset       väittelivät      näistä
        ehdokkaista  kahden kesken  ja yhtyivät
        lopuksi   asettamaan   Kuivasen   Ellan
        yhteiseksi ehdokkaaksi,  tämän kotitalo
        kun kuului  olevan parempi  kuin Karhun
        talo.  Varmaankin emäntä  myöskin osasi
        asiansa  paremmin  ajaa, sillä  hänellä
        oli Kuivasessa vanhoja sukulaisia.

Näihin  aikoihin  ei  Santra ollut  vielä  itse
mitään  vaalia  toimittanut. Hän  eli  vapaana,
ajatteli väliin yhtä, väliin toista.

Eräänä   kesäaamuna   joutui   vanhusten   asia
keskustelun alaiseksi. Emäntä  sen alkoi kerran
sattuessaan  olemaan  hyvällä tuulella,  maitoa
kun olivat lehmät antaneet hyvin ja kirkas aamu
lupasi hyvää luokoilmaa.

»Kuule     Santra»,    sanoi     emäntä,    kun
maitokamarissa  maitoja  pyttyihin  kaateli  ja
Santra täytteli piimäleilejä päiväkunnalle.

»No?»

Emäntä  antoi   odottaa  vastausta,  saadakseen
sille sitä suuremman merkityksen.

»Sinun täytyy ottaa se Kuivasen Ella.»

»Mitä ottaa?»

»Mitä  ottaa! Mieheksesi...  Parasta on  valita
niin   kauan  kuin   on  valikoiman   varaa  ja
muutenkin...»

»Ei ainakaan näiden  perunain aikana!» huudahti
Santra suuttuneella äänellä.

»Älä huuda... Kenenkä sinä sitten ottaisit?»

»Mutta  ainako sitä  nyt vain  pitäisi ajatella
sitä  ottamista, ainako  jo,  että mä  vieläkin
sanon,  kun   sitä  nyt  taas   tässä  kipuisin
kiireihin ruvetaan jaksattamaan.»

Santran  posket  hehkuivat suuttumuksesta.  Hän
tarttui leileihin ja aikoi lähteä viemään ulos.

»Älä mene», kielsi emäntä.

»Mitä sitten vielä?»

»Sinun pitää ajatella  sitä, isäsikin tahtoo...
Sellainen talo, ja Ella sen kuitenkin saa...»

»Saakoon  vaikka  kymmenesti ja  tahtokoon  isä
vaikka viidesti, niin sitä en minä ajattele, en
ollenkaan. Minä ajattelen ketä tahdon, mutta en
ainakaan Kuivasen Ellaa...»

Herastuomari pisti päänsä ovesta sisään.

»Mitäh?» kysäisi hän.

Emäntä säpsähti.

»Kah, tuopa  se olikin ... pelästyin  että kuka
siellä...  Tässä  minä vain  sanoin  Santralle,
että sen pitää ottaa se Ella.»

»Nii-in,  no   niin  sen  pitääkin,   vai  mitä
naurat?»

»Mitä naurat», matki Santra.

»Mitä ... no eikö se ole aimo mies, vai?»

»Niin, mies käsitöilleenkin  niin aimo että, ja
talo...» alkoi emäntä.

»Kyllähän minä olen  sen jo nähnyt vuosikausia,
että  minä  olen  liikapala  tässä»,  keskeytti
Santra katkerasti.  »Mutta kyllähän  te minusta
muutenkin  eronne  saatte,   ettei  teidän  nyt
tarvitsisi minua ensimmäiselle vastaantulevalle
työntää.»

Nyt emäntä asettui juhlalliseen asentoon ja löi
kättä yhteen sanoen:

»Kuka sinua  tässä on liikana  pitänyt? Kenenkä
tyttärellä on  paremmin puettu lutti?  Ja senkö
tähden  Kuivasen Ella  on  sun mielestäsi  niin
hylky, kun se on *minun sukulaisiani*?»

Santra painoi päänsä alas. Isä jatkoi:

»Nii-in,  joutavia  siinä  nyt  riitelemään  ja
mistä  luulet paremman  saavasi?  Kuka on  aina
viimeiseksi jäänyt  ja toiset  pyristänyt, eikö
juuri Kuivasen Ella? Kyllä se on siihenkin niin
mies että...»

»*Sellainenko* se sitten  on parahin?» Muuta ei
Santra tainnut siihen sanoa.

»On  ainakin miehenmoinen  ja  ...  se on  hyvä
talo.»

»Onko isäkin  ollut tappelija?»  kysäisi Santra
ivallisesti katsellen isäänsä.

»Mikä  tappelija»,   naurahti  ilkkuen  emäntä,
joka taitavasti  tahtoi ohjata  asioita jälleen
rauhalliselle  tolalle, sillä  hän aikoi  ensin
sovinnolla  koettaa  asian ratkaista.  »Vieläpä
tappelija»,  jatkoi hän,  »aina se  on jaloissa
ajelehtinut.»

»Äläs peru, saat'ei multa ole luontoa puuttunut
... vaikka oonkin pikkuinen, mutta ... ta...»

»No  juo nyt  ja  sano  sitten...! Menee  maito
pitkin rintoja ...  kun pytystä rupeaa juomaan,
muutama.  Olisi sitä  vielä tuossa  kiulussakin
ollut.»

»Ään,   laukallepa  se   maito  maistaa.   Niin
etkö...»

»Noo, Napavainiossa ne laukkaa syövät.»

»Niin,   etkö  muista   sielläkin,  Kanki-Tupun
häissä, --  olithan sinäkin -- siellä?  -- Peru
kun se sai naamaansa se Konsta.»

»Mikä Konsta?»

»Haaralan Konsta! Kyllä  siinäkin oli ruumista,
mutta oli kankea kuin  pölkky. Ja minä olen sen
aina  sanonut,  että  siinä lyhyt  lykkää  kuin
pitkä vielä kokottaa...»

»Lempoako  niitä  nyt   tuossa  jaksattaa.  Vie
jo  Santra  ne  leilit kärryille  ja  lähtekää,
ettei  väen tarvitse  odottaa,  ei siellä  tule
työstäkään  mitään.  Anna,  äijä,  sen  hevosen
luistaa,  ei  suinkaan  se  tiellä  liho...  Ja
Santra,  muista  sanoa  Maijalle,  että  katsoo
yöllä  voiaskin   perään,  kun  siellä   on  se
Iso-Köpikin, niin se kyllä tyhjää voiaskin,

        kun vähäkin silmä välttää.» --

Kuivasen  Ella   rupesi  lähistelemään  Santraa
yhä  totisemmin.  Santralla todellisuudessa  ei
ollut  mitään  erityistä Ellaa  vastaan,  mutta
ei   hänestä  liioin   välittänytkään,  enempää
kuin muistakaan.  Ymmärrettävästi ei  hän ollut
ollenkaan ajatellut, että tässä on vielä mitään
kysymystä avioliitosta, ennen  kuin Ella eräänä
iltana toi kihlat.

        Santra  oli  silloin hämmästynyt  niin,
        ettei ollut tietänyt mitä aluksi sanoa.
        Ensimmäinen huudahdus oli ollut:

»Mitä sinä  nyt hulluttelet, Ella?»  Sitten oli
ruvennut itkemään ja pistänyt kihlat peräsängyn
päänalaisten  päälle. Ne  jäivät  sinne, ja  he
olivat  kihloissa.  Mutta Santra  näytti  tähän
aikaan kantavan hirveän raskasta sydäntä.

Tähän  aikaan  tuli  eräänä  arkiyönä  Laitalan
Valee   Santran  luttiin,   missä  ei   silloin
ollut   Ellaa.  Valee   oli  nuori   isäntämies
Korvenloukolta. Hän oli  jo aikaisemmin parikin
kertaa  kilpailijoilta   valloittanut  Santran.
Tyttö oli usein ajatellut Valeeta, mutta kun ei
tämä  ollut osoittanut  erityisempää taipumusta
kulkea   täälläpäin   eikä   ollut   osoittanut
suurempaa lähestymisen halua,

        oli suhde jäänyt kapaloonsa.

Nyt  Valee tuli.  Ihan varmaan  on huhu  siitä,
että  minä olen  kihloissa,  jo ehtinyt  sinne,
ajatteli Santra.  Mutta Valee ei  puhunut siitä
mitään,  jäi vain  istumaan ikäänkuin  ei olisi
mistään  tietänyt   ja  --  Santra   ei  tullut
sanoneeksi hänelle uutta  suhdettaan, johon oli
Ellan kanssa joutunut -- eikä käskenyt pois.

Nyt  Santra vasta  joutui tuskalliseen  tilaan.
Omatunto  soimasi  siitä, että  kihlattuna  oli
vielä laskenut toisen viereensä. Mutta toiselta
puolen  tunsi  tavatonta vetovoimaa  Valeeseen,
jonka  rinnalla Ella  nyt vasta  oli kadottanut
hänen silmissään kaiken  arvonsa. Kihlaus alkoi
tuntua itsemurhalta.

Valee tuli  vielä toisenkin kerran.  Silloin he
puhuivat asiasta.

Seuraavana  päivänä  oli Santra  taas  pitkistä
ajoista   jotenkin  iloinen,   niin  että   sen
syrjäisetkin  huomasivat. Kun  hän ensi  kerran
sattui   jäämään   äidin  kanssa   kahdenkesken
tupaan, virkkoi hän:

»Äiti.»

»No?»

Nyt Santra vasta huomasi, että tuimalle eukolle
ei  ole   niinkään  helppo   jutella  sellaisia
asioita.

»Minä en mene Ellalle», jatkoi hän vihdoin.

»Mitä sinä nyt sanot?»

»Minä  en voi,  en  saata ...  en ikänä!»  Tuli
itku.

Mutta nyt oli muorilla  kovia sanoja. »Vai nyt,
kun  jo  on  kihlatkin  ja muuta  ...  vai  nyt
peräytymään!» Käski hävetä  silmänsä täyteen ja
lakata jo vihdoinkin ruikuttamasta. Kehui, että
on sitä  ennenkin tyttäriä  nähty, parempiakin,
ja  aisoissa  niitä   on  pidetty...  Muori  ei
ottanut korviinsakaan pitempiä puheita asiasta.

Jo alkoi Santra käsittää  missä ollaan. Hän oli
itse  ehdoin  tahdoin  juossut  paulaan,  aivan
ajattelematta  kihloihin. Nyt  veti muori  niin
kireälle,  että  jo  tässä  ensi  keskustelussa
tunsi  varattomana heiluvansa  taivaan ja  maan
välillä.   Äitipuoli  seisoi   kannallaan  kuin
tammi,  tunnotonna   kuin  kivi   ...  jokainen
ruumiinliike,   jokainen   äänenväre   tulkitsi
järkähtämätöntä peräytymättömyyttä.

Santran päätä huimasi.  -- Niinkö sen sittenkin
pitää käydä?

»Ei  ikänä!»  virkahti hän  enemmän  itsekseen.
Hänen äänensä vavahti,  mutta helähti kuitenkin
omituisen kolkolle.

»Suu  kiinni  sellaisista!»  tiuskaisi  emäntä,
nytkin  aivan  niin   kuin  hän  olisi  puhunut
lapselle, joka itkien tahtoo uutta hametta, kun
toisen juuri on saanut.

Santra koetti vielä isälle puhua asiasta. Mutta
tämä  oli niin  mielistynyt Kuivasen  taloon ja
oli jo  asiasta puhellut Ellan  isänkin kanssa,
että  Santran  jutulle   hän  rupesi  haikeasti
nauramaan »niiden mukulain juonia»!

Ei  kumpaisenkaan  kanssa Santra  päässyt  niin
pitkälle,   että   olisivat  edes   todenteolla
kysyneet, ketä hän muka haluaisi.

Ellalle ei  hän vielä uskaltanut  mitään puhua,
sillä  häntä  hirvitti   sanoa  sellaista,  jos
sittenkin kuitenkin pitäisi mennä vihille.

Mutta  eräänä   lauantai-iltana  hän  laittausi
makaamaan    tupakamarin     nurkkaan,    sanoi
äitipuolelle,   että   hän   ei   lähde   siitä
ulkosijoille,  ei  millään  ehdolla.  Muori  ei
paljonkaan  pakotellut,   otti  vain  huomioon,
milloin    Ellan   askeleet    lutin   rapuissa
alkaisivat  kuulua. Eikä  sitä kauan  tarvinnut
odottaa. Silloin pistäysi muori ulos,

        kuiskutti  jotakin  Ellan korvaan,  toi
        hänet tupaan,  pisti kamariin  ja sulki
        oven.  Santralta  pääsi huudahdus,  kun
        näki   Ellan.   Kohosi   joutuin   ylös
        lattiasta  ja  aikoi  rientää,  Ellalle
        sanaa  sanomatta,  tupaan.  Mutta  Ella
        otti  kiinni, naurahti  ja kysyi,  että
        eikö   nyt   lähdetä  luttiin?   Santra
        tempaisi itsensä irti ja juoksi ulos.

        Hänellä oli  juuri ollut  aikomus sanoa
        Ellalle  ... mutta  ei saanut  suutansa
        auki.  Nyt  hän  juostessaan  ajatteli,
        että tottahan jo itsekin ymmärtää.

Ella tuli nolon  näköisenä tupaan. Herastuomari
kuorsasi    peräsängyssä   ja    emäntä   istui
uuninpenkillä.  Muita   ei  tuvassa  ollutkaan,
sillä palvelusväkikin makasi ulkohuoneissa.

Muori jo tuli ovelle Ellaa vastaan:

»Pidä  sinä  miehen  mieli  päässäs»,  kuiskasi
hän salaperäisen  näköisenä. »Se  on tuollainen
kuriton lunttu. Onko se sulle mitään puhunut?»

»Mitä puhunut? Mistä?»

»Ei  mistään!  No  mene nyt  vain  perässä,  se
meni jo  luttiin.» Emäntä näytti  olevan kahden
päällä,  jatkaako  vai  ei.  Vihdoin  kuitenkin
sanoi:

»On  olevinaan katumapäällä.  Koeta sitä  vähän
miellytellä ...  mitähän ne  tuollaiset kakarat
ymmärtävät.  Ymmärrä sinä  paremmin, joka  olet
mies, äläkä heti  ensi sanasta nenääsi takaisin
vedä,  jos  se  nyt  rupeaa  jotakin  puhumaan.
Tottahan   ymmärrät,   kun  olet   mies.   Koko
maailmahan sille  nauraisi, jos  *sinä* vasikan
nahat saisit.»

Ella mutisi jotakin hampaisiinsa.

»Mitä se on sanonut?» rupesi utelemaan.

»Mitähän  se  on  sanonut...! ei  mitään.  Mene
nyt   jo.»   Ella   meni   luirutellen   pitkää
nohjoista   vartaloansa,   tuijotellen   hiukan
tyhmän   näköisillä   silmillään.  Emäntä   jäi
vielä  uuni-ikkunaan peräilemään,  josko mitään
tapahtuisi. Mutta  kun Ella jäi luttiin  ja ovi
siellä vihdoin pantiin kiinni, riisui hänkin ja
meni  makaamaan.  Hän  oli nyt  tuosta  asiasta
enemmän epävarma kuin koskaan ennen.

        Aivan ensi  kerran tuntui  Ella hänestä
        niin kömpelöltä,  että Santra saattaisi
        milloin   hyvänsä   pujahtaa   käsistä.
        Pitkän aikaa hän  valvoi miettien, että
        keneen se  oikein on tuo  poika tullut,
        kun  isänsä  oli  nuorena  niin  reipas
        mies,  oikein  teräväsilmä  ja  äitikin
        oikea ihminen. --

Huomisin kävi Järvelän emäntä Kuivasessa, jossa
päätettiin,  että  nuoret pannaan  kuulutuksiin
ensi tilassa. Kun emäntä  tuli kotiin ja kertoi
sen  Santralle,  rupesivat  viljavat  kyyneleet
juoksemaan  tämän   poskille,  mutta  sanaakaan
ei  hän   sanonut.  Muori  arveli,   että  tämä
sanattomuus osoitti jo jonkinlaista asettumista
ja taipumusta välttämättömyyden alle.

        Mielissään      rupesi      lohdutellen
        juttelemaan:

»Hätäkö sellaiseen taloon on mennä!»

II

JUNKKARIT

On pimeä syysyö.  Kasarin Tommin saunan lavalla
kuorsailee neljä nuorta miestä hurjan juomingin
jälkeen.  Päreistä on  jo aikoja  sitten valkea
sammunut,  viimeinenkin   tulenkipinä  karsista
rauennut.  Kuorsausten  seasta  kuuluu  silloin
tällöin sekavaa puheensoperrusta. Vihdoin herää
Karhun  Esa,  ryhtyy kovakätisesti  potkien  ja
kolhien herättelemään toisia.

        Pääsevät   siitä  maristen   jo  kaikki
        jalkeilleen  ja saavat  valkeata uuteen
        päreeseen. Tämän ratisevassa, kituvassa
        valossa  näemme nuo  uniset kohmeloiset
        poikamiehet.

Siinä   on   Karhun  Esa,   nuori   isäntämies,
puukkojunkkarien kuningas,  Kuivasen Ella, joka
tahtoo  hänkin  enimmiten olla  muita  parempi,
Iikan Antti,  samaa maata, muuten  jo köyhtynyt
ja   talostaan  hävinnyt,   sekä  Koipi-Siukku,
mies  neljänkymmenen tienoissa,  mainion suunsa
ja  sukkelain  juoniensa  avulla  renkimiehestä
kohonnut tähän yhdyskuntaan.

Kovin   miehiä   haukotuttaa   ja   kiroiluttaa
jokaisella   suun   avauksella.   Tuskalliselta
näyttää   olo.   Kömpiessä   ahtaalla   lavalla
kompastuu    Ella   vahingossa    Iikan   Antin
jalkoihin.

»Piruako   siinä  kompuroit»,   Antti  ärähtää,
»sääret poikki tallaat.»

»Onpa kuin sääretkin!»

»Ne ovatkin miehen sääret.»

»Eivät  ne ole  nähneetkään miehen  sääriä. Kun
varpaalla pikkasen turkkaa, niin urisee jo kuin
olisi silmään pistetty.»

Antti  kömpi ylös  kiroillen,  sanoi, että  hän
tahtoo  heti paikalla  näyttää kuka  urajaa, ja
kahmi Ellan  rinnuksiin. Ella  rupesi huutamaan
ja pauhaamaan niin kuin pyhä tapansa oli, sillä
hän oli tottunut huudollaan pelottamaan enemmän
kuin  voimillaan.  Tappelu oli  jo  syntymässä,
mutta Esa  ja Siukku saivat  välin sovitetuksi.
Istuttiin sitten  rauhoittuneena lavan penkille
ja Siukku sytytteli sammunutta pärettä.

»Voi ehtasininen!» hän  siinä huokasi, »kun nyt
olisi lampaan reisi hammasten väliin.»

»Samat  sanat»,  virkkoi  Ella  huojuen  penkin
päässä.

»No en  minäkään oksentaisi», yhtyi  Karhun Esa
loikoen  pitkänään  lavan pohjassa  ja  potkien
juonillaan  Koipi-Siukkua,  joka  rauhallisesti
kärsi sen.

Iikan Antti istui myrryisenä hiukan erillään ja
imi piippuaan.

»Kyllähän se mukiin menisi», tuumi sieltä.

»Kyllä  mä sen  vain sanon,  että se  olisi nyt
poikaa, se, olis jo, mä vieläkin sanon», jatkoi
Ella innoissaan.

»Kuka menee hakemaan lampaan?» kysyi Esa.

»Pelataan   vuoro»,   Siukku  ehdotti.   Siihen
suostuttiin  ja  peli   ratkaisi  vuoron  Iikan
Antille.

»No  ei  tuo  ole   ensi  kerta,  eikä  se  ole
edes  synti», arveli  Antti. »Mutta  kenenkähän
karitsan ottaisin?» tuumi hän päätänsä raapien.

»Mitä  sillä  on  väliä, missä  vain  navettaan
pääset.»

»Luuletko   sä  sitten,   Ella  parka,   olevan
sellaisiakin  navetoita   ja  navetan  lukkoja,
ettei   mies   pääse   sisälle?»   kyseli   hän
kummastellen  ja  juron  näköisenä  ivallisesti
katsellen Ellaa.

»Mene  nyt,   mene  vaikka   Kasarin  Tommin...
Jaa!» huudahti  Karhun Esa käsiä  yhteen lyöden
innoissaan.  »Mene   Kasarin  Tommin  navetasta
ottamaan,  ja  ota kunnollinen...  Se  saakurin
mies!  Jos  tapaat  Tommin,  niin  anna  halkoa
otsaan,  kun  kuuluu luulevan,  etteivät  pojat
uskalla hänen lampaitansa puhaltaa.»

»Luuleeko?»

»Noh.   Ja  onko   kukaan   kuullut,  että   se
mies  olisi  koskaan  uskaltanut  toista  ottaa
rintapäähän?... sellainen nahkasäkki!»

»Luja  mies  se  on  kuitenkin»,  väitti  Iikan
Antti,  »kuitenkaan ei  sellainen, ettei  tämän
näköinen   mies  siltä   yhtä  lammasta   tohdi
einespalaksi ottaa. Mutta missä se keitetään?»

»Mennään metsään»,  sanoi Karhun  Esa, »otetaan
sieltä Rotkon muorilta pata, suolat ja leivät.»

Ja niin lähdettiin saunasta ulos. Kun oli ensin
sovittu yhtymäpaikasta, erosi Antti toisista.

»Onko  sulla  puukko?  Näet,  jos  Tommi  olisi
kartanolla», kysyi perään Koipi-Siukku.

»Kysy kissalta, onko sillä kynsiä!»

Hiljakseen  laulellen  lähtivät  toiset  Rotkon
mökkiä kohti, maiskutellen jo makeasti suutansa
odotetun lampaanlihan esimausta.

»Tämä  Ella,  se  on poikaa»,  rupesi  matkalla
virnistelemään Koipi-Siukku.

»Kuinka niin?»

»Montako  yötä  ja  päivää sä  nyt  olet  ollut
naittajaishäihin käskyillä?»

»Viides  alkaa huomisaamusta.»  Ella haukotteli
laiskasti,  alkoi   vähän  viluttaakin.  Toiset
nauroivat.

»Pian  ne  ovat  Ellan laulut  laulettu.  Mutta
saamarin  hullu  sinä  olit, kun  rupesit  akan
touhuun.  Mitä  sillä   olisit  vielä  tehnyt»,
arveli Esa.

»Kyllästyy        tähänkin,       iankaikkiseen
retuamiseen.»

»Mutta  kun  on  akka kotona  eikä  pääse  enää
tällaisiin joukkoihin,  niin sitä on  niin kuin
olisi jalat taivaassa ja  pää penkin alla», oli
Siukun tuuma.

»Mutta totta puhuen,  minun käy vähän vihakseni
nyt,  kun sinä  erkanet joukosta»,  kertoi Esa,
»olisi  meidän  pitänyt  yksissä  juonin  vielä
kerran saunottaa niitä körttiläisiäkin.»

»Luuletko sinä sitten,  etten minä mukaan tule,
kun tiedon  saan, vaikka mulla  akka olisikin!»
ihmetteli Ella.

»Kyllä se on niiden  akallisten miesten niin ja
näin  ...  Karin  Vennukin  ...  melkeinpä  hän
kotonansa makailee.»

»Mutta kyllä se sentään on poikaa, se Vennu.»

»Onko minunkin rinnallani?»

»Mitäs  se  nyt  pääpirun  rinnalla,  mutta»...
Karhun  Esaa nähtävästi  miellytti tuo  melkein
vakavuudella lausuttu tunnustus.

»Voi  herran poika!»  hän  huudahti, »kun  sais
taas tehdä tuolla  ... tuolla leikulla tuoretta
ihmisen lihaa!» Hän  joutui yhtäkkiä omituiseen
raivoon,   sätki  puukolla   ilmaa,  hypähteli,
pyörähteli, kiraisi  hammasta ja  ulahteli kuin
ärsytetty  suden penikka.  Kylä  oli jo  jäänyt
taakse ja he kulkivat mutkittelevaa karjantietä
metsää kohti.

        Esan    innostus     tarttui    toisiin
        ja    yhdestä   suusta    alkoivat   he
        sydämellisellä innolla laulaa:

»Minä   olen   pappani  vanhin   poika   Härmän
Kankaanpäästä, Enkä mä sure ittiäni Enkä toisen
henkeä säästä!»

Liikkeillään   ja    käsillään   säestivät   he
innostuttavaa    tahtia.    Laulu   oli    niin
mahtipontista,    että   sen    saattoi   uskoa
oikein  sydämestä  tulevan. Ikään  kuin  laulun
tuottama innostus  olisi avannut  aloja uusille
ajatuksille,  virkahti  Esa  heti,  kun  olivat
erään värsyn loppuun saaneet:

»Mutta mitähän  te sanoisitte, jos  minä teidät
molemmat ... haa!...»  Hän kirosi kummallisesti
nauraen ja heilautti puukkoaan.

»Mitä   sinä    nyt,   Esa?»    rupesi   Siukku
lauhduttelemaan  ja  etääntyi soveliaan  matkan
päähän.

»Älä nyt!» Ella kirosi  ja peräytyi hänkin. Esa
rupesi nauramaan:

»Leikkiähän  tämä  on, leikkiä  koko  matkan...
Mutta  kuule,  Ella,   minä  löisin  sinua  nyt
kohta  paikalla, jos  sinä olisit  toinen mies.
Perkelekö sua auttoi saamaan sen Santran?... En
minä  muuten  siitä  välitä. --  Pysy  edempänä
Siukku! --  Mutta yhden kerran, kun  siellä oli
makuulla tuo Talvi-Kosken Köpi, niin minä panin
sen sieltä  nurin niskoin tulemaan  ja meinasin
olla itse yötä.

        Mutta   kas,  tuo   pirulainen  karkasi
        minulta  tupaan. Voi  vanhaihminen, kun
        minun  teki   mieleni  mennä  ikkunasta
        sinne   tupaan    ja   näyttää   niille
        oikein...! Ja  jos minä  mennyt olisin,
        niin  olisin  vienyt  Santran  takaisin
        luttiin.    Sain    kuitenkin    itseni
        pidätetyksi,  kun  olin aivan  selvällä
        päällä. Ja  sitten ei minun  ole tullut
        mennyksi,

        ennen  kuin  sinä  niin  vissit  kaupat
        teit. Noo...»

Ella nauroi melkein  sydämellisesti, sillä koko
juttu häntä nähtävästi ihastutti.

»Älä  naura  kovin,   taikka...  Luuletko  sinä
olevasi parempi kuin  minä sillä, että Järvelän
Santran saat?»

»Esa, mitä sinä  hulluttelet ja riitaa haastat,
emmehän me nyt tappelemaan viitsi ruveta.»

»Viitsi!   No   miks'ei?   Valmis   minä   olen
koettamaan  vaikka  kohta,   jos  vain  tahdot,
niin...»

»Mutta  minä en  tahdo.»  Ella pelkäsi.  Muuten
hänkin  kyllä olisi  *tahtonut*, sillä  sydäntä
kovin hapatti.

»Se  on eri  asia.  Minä  vain ajattelin,  että
jos  haluttaa  niin...   Mutta  yhden  tekevä.»
Koipi-Siukku  tulla nykerteli  kappaleen matkaa
perässä,  sydän  lepattaen ja  sääret  valmiina
lennättämään, jos asiaksi tulisi.

Saapuivat  vihdoin Rotkon  mökille ja  pääsivät
sisään.

Koipi-Siukku rupesi pyytämään pataa ja suolaa.

»Hyi»,   sanoi   muori,  niinkuin   vakava   ja
kristillinen   ihminen  ainakin,   »kyllä  noin
komeat pojat  saisivat antaa  ihmisten lampujen
olla   rauhassa.  Se   on  melkein   niin  kuin
varastamista  sellainen...  Komeita  poikia  ja
sellaisia touhuja.»

»Onko   muori   ollut   nyt   hiljan   pastorin
puheilla?» kyseli Siukku irvistellen.

»Mitä sitten? Mitä se sulle kuuluu?»

»No,  no,   älkäähän  noin   olko  tureissanne,
vanhoja  tuttujahan  tässä ollaan.  Onkohan  se
Kasarin Tommi  löytänyt sitä  kirvestänsä, joka
katosi tuonaan tässä metsässä?»

»Siukku!»     nuhtelivat    toiset     nauruaan
pidätellen.  Muori  ei ollut  kuulevinansakaan,
pesi vain pataa.

»Ihmiset  puhuvat,  että   pastori  tulee  ensi
pyhänä tänne teille pitämään körttiseuraa.»

»Hääh?» kysyi  sängystä vaari, joka  oli hiukan
huonokuuloinen, mutta  nyt kuuli  osittain, kun
Siukku  puhui  kovalla  äänellä.  Kertoja  meni
sängyn ääreen ja jutteli asian uudestaan.

»Valehtelet», tuumi  ukko, nähtävästi kuitenkin
ollen kahdella päällä uskoa tahi ei. »Etkö sinä
ole Koipi-Siukku?»

»En   minä  ole   kuin  pappilan   isäntärenki.
Koipi-Siukku on pantu kiinni.»

»Hoo, no oletko sinä sen veli?»

»Sisaren  poika. Mutta  en  minä ole  sellainen
lurjus kuin setä Siukku.»

»Hooh, noo ... kuinka se pastori nyt tänne?»

»Kuuluu saaneen tietää»,  huusi Siukku yhä ukon
korvaan, »että teidän muori on herännyt.»

»Meidän Annako?»

»Niin,   ja   ettekös    tekin   ole   ruvennut
ajattelemaan sitä parempaa asiaa?»

»Niin minäkö?»

»Niin.»

»Tiedä...  Onko  sun piipussasi  perä?»  Siukku
antoi piippunsa ja äijä rupesi sitä kaivamaan.

»Tekin olette jo vanha mies», kiljui Siukku yhä
edelleen ukon  korvaan, ja  toiset koikkailivat
penkillä nauruansa kiinni yritellen. »Te olette
jo vanha mies ja  syntiä on vissiin kokoutunut.
Pitäisi teidänkin jo ajatella...»

»Se   valehtelee  sulle   aivan»,  tuli   muori
vaarille sanomaan sivumennen.

»Häh?  Koska  min'  oon  valehdellut,  lempoo?»
sanoi vaari. »Vaikka mä sen itse sanon, niin en
minä  ole  ikänä varastanut  enkä  valehdellut,
mutta  ihmiset komppuneeraavat  ja valehtelevat
sellaisia.»

»Kyllä   sitä   aina  vähän   kuitenkin   tulee
valehdelluksi», kiljui Siukku.

»Noo,   mutta   ei  sitä   hätävaletta   kiellä
Jumalakaan.» Ukko nauraa hörähti.

»Hou!»  virkahti ovesta  päänsä sisään  pistäen
Iikan Antti.

»Ahah? Noo?»

»Tuleeko pata?»

Tuvassa  olijat  kavahtivat liikkeelle.  Karhun
Esa pisti  muorin käteen suoloista  ja leivästä
määrätyn  hinnan. Siukku  otti  padan ja  lähti
ulos laulellen:

»Kolmen  kannun  kattilalla se  kultani  kahvin
keitti,  Kun se  mulle  hyvästeli ja  erokirjan
heitti.»

Toverukset    oikaisivat    mökin    viereiseen
männikköön Siukun  osoittamaa tietä.  Antti oli
jo saanut  tarpeensa uuhen  kantamisesta, joten
se  nyt  vuorostaan  joutui  Ellan  hartioille,
joka  kiroillen ja  meluten kahnusteli  toisten
perässä  tuon tuostakin  kompastuen. Saavuttiin
vihdoin  pienelle sievälle  aukealle männikössä
ja päätettiin asettua siihen.

Kylläpä  näyttivät  jo  toimeensa  tottuneilta!
Kootut  oksat   syttyivät  iloisesti  palamaan.
Nahka   nyljettiin  uuhen   selästä  ja   lihat
terävillä   puukoilla  silvottiin   kappaleiksi
pataan,  joka  poristen   kiehui  ja  parpatti.
Pojat  makailivat lieden  ympärillä lämmitellen
ja nauttien,  kertoen entisistä  urotöistään ja
laatien suunnitelmia vastaisen varalle.

        Monen    miehen   selkäsauna    mokotti
        miekkosten  hampaiden  koloissa.  Mutta
        liha  kypsyi  vihdoin, pata  nostettiin
        tulelta   ja   miehet  keräysivät   sen
        ympärille    tyydyttämään   hiukaisevaa
        nälkäänsä.

»Kasarin Tomminko se oli eläessään tämä kakku?»
kysyi Koipi-Siukku.

»Niin, eilen  vielä», todisti Iikan  Antti, suu
täynnä lampaan reittä.

»Saapa nähdä,  eikö se aja takaa?  Jos vähänkin
vihiä  saa,  niin  ajaa kuin  ajaakin»,  arveli
Ella.

»No,  ja entä  sitten?  Joko pojat  pelkäävät?»
kysyi Esa.

»Ei  muuten, mutta  jos saa  todisteita ja  vie
oikeuteen, niin  saadaan tässä  vielä varkaus»,
sanoi Ella.

»Varkaus!»  matki  Iikan   Antti.  »Sepä  vasta
olisikin   poikaa,   neljä   tällaista   miestä
varkaiksi yhden kakun tähden!»

»Laki ei  katso leikkiä», tuumi  Siukku, »mutta
minä tuosta en suurin välitä.»

»Kyllä   se  on   miehet  sillä   lailla,  että
vaikka  hänellä olisi  parempikin kurssi,  kuin
ihmisellä,  niin   ei  se  tule   tätä  joukkoa
hätyyttelemään», vakuutti Esa.

»Eikä se nyt  ole häpeäkään lampaan varkaudesta
käräjään mennä», arveli Ella.

»Kunnia,  kunnia  se   olisi!  Kun  päästäisiin
sinne, sepä vasta poikaa!» ilakoi Esa.

»Vanhan  Erkin  tulukset! mutta  siinäpä  vasta
leikin  ainetta  on»,  riemuitsi  Koipi-Siukku,
»Karhun   Esa   ja    Kuivasen   Ella   lampaan
varkaudesta   kiinni!»    Joukko   tuli   kovin
hauskalle  tuulelle,   jopa  päättelivät,  että
asian pitää  juonilla toimittaa  Kasarin Tommin
tietoon, jos ei  muuten, niin koetteeksi, josko
se uskaltaa käräjiin haastaa...

        Olisi   niin   riivatun  hassua   saada
        sitten  antaa  sille  maksuksi  lämpimä
        selkäsauna,   kun  luulee   sekin  mies
        olevansa...

Toverukset    laskeusivat     nuotion    ääreen
lepäilemään vahvan aterian  päälle. Mutta aamun
hämärtäessä   nostatti  nouseva   päivä  heissä
jonkinlaista  lähdön velvollisuutta.  Viina oli
päistä  haihtunut,  painostava  kohmelo  siellä
nyt vain mokotteli.  Herätessä tuntuivat mielet
apeilta ja myrryisiltä.

Ella  rupesi   ensimmäisenä  puhelemaan  kotiin
lähdöstä,  sillä  tuossa lojuessa  oli  mieleen
johtunut kaikenlaisia seikkoja, velvollisuuksia
ja    toimitettavia.   Omaatuntoakin    kenties
kohliskeli  tämä  hiukan  tavaton  tapa  kulkea
sulhasmiehenä tällä tavoin naittajaiskutsuilla,
vaikka   ei   hän   siitä   tovereille   mitään
virkkanut. Karhun Esa suottaili lähtemään hänen
kotiinsa,

        koska  sinne   oli  lyhin.   Hän  kyllä
        sieltä   panisi   hevosen  ja   lähtisi
        kyyditsemään Ellaa  äijämiesten teille.
        Mutta  useimpain  mielestä oli  tämäkin
        matka  jalkaisin   kuljettavaksi  liian
        pitkä.  Tässä  pulassa  äkättiin  Karin
        Vennu.   Sinnehän  ei   suorinta  tietä
        voinut   olla   kuin   virsta.   Sinne!
        Pata kumottiin, lihanjätteet heitettiin
        siihen ja pata vietiin mökille.

Liikkeelle  lähdettäessä  miehet  reipastuivat,
uusi vireys  ja uudet halut  palasivat nousevan
päivän mukana.

III

PALANEN JOKAPÄIVÄISTÄ ELÄMÄÄ

Karin  Vennun talo  oli metsänreunassa,  avaran
vainion kyljessä. Se  oli »nuorten», »hurjain»,
»junkkarien»,  »komeain»  ja,  kuten  julkisena
salaisuutena  kerrottiin,   yöllisiin  aikoihin
roistojenkin   kauttakulkupaikka.  Kuka   ensin
mainituista  uskalsikin  ohi kulkea  ja  Vennun
unohtaa,  sille   tämä  selkään   tarjosi  ensi
tapaamassa.  Mutta   Vennulta  kyllä  viitsikin
selkäänsä ottaa,

        sillä mies oli  kuin honganjuuri. Olisi
        ruvennut sitä vastaan tappelemaan, niin
        se  olisi   näyttänyt  kuin  sallimusta
        vastaan    kapinoitsemiselta.    Nuoret
        »junkkarit» pitivätkin kunnianansa, kun
        Vennu heitä kuritti;  tuo jykevä kämmen
        ei ilennytkään koskea kelvottomiin!

Vennusta juoruttiin,  kuten jo  sanottiin, että
hän suojelee varkaita  ja varasten tavaraa. Sen
sijaan kyläläiset  ja naapurit  kehuivat Vennua
mitä oivallisimmaksi kylänmieheksi. Kun ei vain
sekaantunut  hänen   asioihinsa  eikä  ruvennut
hänen kanssaan riitaa haastamaan, niin oli mitä
oivallisin  ja  hyväluontoisin  naapuri.  Mutta
mitään härnäilemistä ei kärsinyt.

        Sitä   ei   niin   ikään,   että   joku
        luuli    itseänsä   häntä    pahemmaksi
        tappelijaksi,    väkevämmäksi    taikka
        turskiluontoisemmaksi.     Jos     joku
        sinnepäin viittasi, sai kohta koettaa.

Vennun talous oli naisväen käsissä, itse ei hän
siitä  paljon  välittänyt,  ajeli  vain  pitkin
pitäjää,  pelasi   korttia,  joi   ja  tappeli.
Kotona  ei usein  jaksanut  päivää yksin  olla,
tuli  ikävä, jos  ei sattunut  ketään tulemaan,
ja   sitten  hän   lähti.  Ihmiset   etäämmällä
pelkäsivät   häntä   kuin  paholaista,   jotkut
pitivät Anti-Kristuksena,

        piruna;  ja  kun   joku  uskalsi  hänen
        kanssaan  tappeluun,  sepä  vasta  mies
        oli;   sitä  tahtoivat   kaikki  nähdä,
        jos   eivät   ennen   olleet   nähneet.
        Sellaisiakin oli  joitakuita. »On niitä
        sentään  miehiäkin   vielä»,  sanottiin
        niistä.

Yleisesti   nuoret  miehet   ihailivat  Vennua,
pitivät  isänään,  ihanteenaan. »Se  on  poikaa
se, on  oikein mies,  saakuri, se  Vennu!» niin
sanelivat  nuorukaiset.  Siitä kait  se  sitten
johtui,  että  Vennu  luuli  olevansa  kaikkien
herra.  Nuoriso piti  häntä  miehen mallina  --
sehän vaikutti elähdyttävästi kahden puolen.

Etteivät    vakavammatkaan    ihmiset    Vennua
oikeastaan  aivan  ankarasti  tuominneet  siinä
merkityksessä  kuin   ehkä  myöhempinä  aikoina
olisi  tehty,  johtui  epäilemättä  käsitteistä
ajan luonteesta  ja hengestä.  Sillä »hengessä»
oli  silloin  omat omituisuutensa.  Esimerkiksi
lampaan  varkaus, jonkalaisesta  edellisessä on
kerrottu, ei oikeastaan ollut varkaus yleisessä
käsitteessä,

        eikä  sellaisesta  usein lakiin  menty.
        Siksipä melkein  jokainen nuorimies oli
        sellaiseen  syypää!   Lammasnavetta  ja
        naurishuhta  olivat   melkein  yhteistä
        omaisuutta.

Varastiko  Karin  Vennu,   sitä  ei  oikeastaan
kukaan  voinut  todistettavasti väittää.  Mutta
että  hän antoi  rosvoille sijaa,  se tiettiin,
siitä  häntä moitittiin,  se  meni  jo yli  sen
rajan, minkä yli  ei koskaan millään tekosyyllä
voinut viedä »siivon miehen» nimeä.

* * * * *

Oli  aikainen  aamu.  Karin Vennu  venyi  vielä
vuoteessaan.  Ruskea paksu  tukka oli  pörrössä
kuin   rohdinkuontalo.   Sängyn  esiripun   oli
vetänyt  pois  edestä päänsä  taakse,  punaiset
terveet    posket   olivat    lattialle   päin.
Silmät  ummistuivat  toisinaan, toisinaan  taas
avautuivat, näyttivät siinä kuin paennutta unta
etsivän.  Työväki  näkyi  olevan  päiväkunnalle
lähdössä,

        ja    emäntä,   isokokoinen,    muhkean
        näköinen    muija,     antoi    käskyjä
        ja   ohjeita    päivän   varalle,   ohi
        kulkiessaan   aina  soutaen   kätkyttä,
        missä pienoinen makasi. Penkin loukossa
        venyi  makuullaan  pitkä  pojanroikale,
        rikkinäiset,     oikein     kerjäläisen
        vaatteet  päällä:   kaikkialta  paistoi
        aatamin nahka.

»Iikka»,  virkahti  sängyssään  Vennu,  »pudota
lattiaan   se   Kaapo  siitä   penkiltä,   vedä
tukasta.»

Iikka,  pojanroikale  hänkin,  mutta  arvoltaan
talon renki, meni oitis, tarttui Kaapon pitkiin
hiuksiin ja  nykäisi lattiaan.  Poika kiljahti,
loi uniset villit  silmänsä pahantekijään. Nepä
vasta  olivatkin  silmät:  mustat,  terävät  ja
niin tulisen villit,  että niiden olisi luullut
sähköä iskevän kuin mustanketun kaunis talja.

»Saatanoitako   sinä!»    kerjäläinen   kiljui,
kavahti  ylös  kuin  kissa ja  toisen  tukkaan.
Pojille  syntyi  totinen  tappelu,  kierielivät
maassa  kuin  tappelevat koirat.  Vennu  nauroi
sängyssään hengetönnä.

»Kas se,  Kaapo! No,  no, Iikka!  Älä hellitä»,
härnäsi hän.

Emäntä  kävi  kätkyttä  soutamaan.  »Herättävät
lapsen»,  mutisi  ja   alkoi  hissittää.  Mutta
nauraa hänenkin täytyi: olipa se koko peijakas,
tuo Kaapo!

»No,  no  ...   no...  Iikka!  Annatkin  Kaapon
repiä  koko  tukkasi... Lempoako  siinä  makaat
suullasi  kuin ahma.  Tule pois  alta! Ha  haa,
itkemäänkö?...  No  voi   sun  perhana.  Tuosta
Kaaposta tulee mies!»

Vennu  oli noussut  istuvilleen sängynlaidalle,
nauroi yhä henkihieverissä ja usutteli poikia.

Nyt tulivat  tupaan meluten ja  hauskasti suuta
piesten   lampaanlihan   syöjät.   Kerääntyivät
kohta asiantuntijoina,  ihastuneina tappelevain
poikain ympärille kiillottelemaan:

»Ähäh!  No   no  no  ...  ota   Iikka  puukko!»
kehoitteli Esa. Mutta Iikalla ei ollut puukkoa.
Esa jo  aikoi salavihkaa pistää  hänelle käteen
omansa,  mutta Vennu,  joka oli  vihdoin tullut
pois sängystä, kiljaisi:

»So so, Esa!»

Esa päästi raa'an naurun ja pisti suuren puukon
tuppeensa.  Samassa pääsi  Iikka juoksemaan  ja
kapisti pihalle. Niin  kylliksensä oli Kaapokin
saanut,  ettei  halunnut  ajaa  edemmäksi  kuin
ovelle asti,  josta huohottaen,  pää paljaisiin
paikkoihin  revittynä,  kasvot ja  sormi  verta
vuotaen   palasi   alas  valuneita   housujansa
kohotellen,

        mielihyvissään naureskellen ja noituen:

»Vietävä   tulee  toista   nukuksissa  penkiltä
pudottamaan!  Puree kuin  koira, kun  ei muuten
mitään  voinut...  Olisi   vain  ollut  puukko,
niin  olisin sille  vietävälle antanut  ikuisen
torpanmaan.»

Toverit    nauroivat:    --    tuohan    kuului
miehekkäälle!

»Missä sun puukkos oli?» kysyi Esa.

»Varastettiin eilen, ja...»

»Etkä ole vielä toista hankkinut?»

»En  ole  löytänyt  vielä  niin  hyvää»,  sanoi
Kaapo, sovitellen  rääsyjänsä, jotka tappelussa
olivat    vielä    kurjemmiksi    riutautuneet.
»Minkälainen  puukko sulia  on, Esa?»  Hän meni
Esan  ääreen ja  rupesi  tämän tupesta  puukkoa
vetämään. Kaapo katseli ihaillen kuusituumaista
kiiltävää terää.

»Kelpaisiko se?»

»Mukiin tuo nyt menisi paremman puutteessa.»

»Kas tällaista», näytti Ella omaansa.

»Tuo  nyt  ei  ole mistään  kotoisin,  parempia
niitä mies tieltä  ojiin potkii. Taitaa piimään
vähinsä pystyä, mutta voihin jo töpähtää.»

»Entäs tämä?» Siukku näytti omaansa.

»Näkyy olevan puukko miestä myöten, taitaa olla
varastettu, enkä minä huoli varastetusta vaikka
kuinka  koreasti pyytäisit.  Koetetaan onko  se
varastettu...  Varastettu on,  kosk'ei lattiaan
pysty. Minä olen  varkaalle niin kovin vihainen
että... Minkälainen puukko isännällä on?»

»Tällainen se on miehen puukko.»

»Tuo  nyt  on  puukon näköinen,  tuon  viitsisi
ottaa ja Esan puukon kanssa.»

»Mutta mitenkä ne saisit?»

»En   tiedä...   Piisaako   sinun   puukostasi,
Esa,  jos   mä  hyppelen  ryssää   ja  tappelen
kalajokista?»

»No,  jos saat  sen  sitten varastetuksi,  niin
saat pitää.»

»Ka  en mie  varasta, eikä  taattonkaa varasta,
mut  ihte myö  otetaah, ku  kohal satutaah.  No
saanko?»

»Saat.»

»Saanko? Koetas vannoa.»

Kaapon  silmät säkenöivät  innosta ja  kalpeat,
likaiset posket  punoittivat. Miehet katselivat
erinomaisesti huvitettuina häntä. Esa vannoi.

»Mutta  etkö lyökään  sitten  minua?» Poika  jo
puki luudanvartta kalajokiseksi.

»En, en, mutta sun pitää se varastaa.»

»Ka, ka, Esa jo pelkää», ilkkuivat toiset.

»Tämä poika  ei varasta,  mutta oon  minä vähän
vaarallinen  mies  pimeällä  aikaa,  mä  tahdon
ottaa  itse»,  toimitteli poika  toimessaan  ja
miehiä nauratti oikein vatsan täysin.

»Tiedätkös...!   isäs  tupen   krapa...!  äitis
pirttiviinan juoja! tunkion pönkä! kun varastit
mun   äidiltäni   mennyt  vuonna,   kun   lehmä
kantoo,  kengän  paulat!  Tiedätkös!...»  Kaapo
riehui  kalajokisen  kanssa  tukkaansa  repien.
Tuo satakertaa  nähty kerjäläispoikaleikki kävi
Kaapolta  paremmin kuin  muilta  ja siksipä  se
miehiä niin hassusti huvittikin.

Isäntä oli  tällä välin pukenut  päällensä. Kun
pojan  temput   olivat  loppuneet,  siirryttiin
kamariin,  Kaapo  muiden  mukana.  Isäntä  otti
pullon   kaapista    ja   tarjosi   aamuryypyt.
Istuttiin,    ryypättiin,     pakinoitiin    ja
kiusattiin  Kaapo   laulamaan  kaiken  maailman
renkutukset,  jotka väliin  innostuttivat niin,
että muutkin yhtyivät mukaan.

        Väsyttämään   tämäkin  vihdoin   rupesi
        ja  Vennu  veti   kortit  esiin.  Pöytä
        oli  niin  täynnä kaikenlaista  kädestä
        heitettyä, ruokatavaraa,  vaatteita ym.
        että otettiin  tuoli, jonka  päällä nyt
        ruvettiin korttia lyömään.

»Saanko minä olla piruna?» kysyi Kaapo.

»Sinä olet huono piru», sanoi Siukku.

»Aina kuitenkin sinua parempi.»

Kaapo    asettui    hyöriskelemään    pelaajain
ympärillä eikä kukaan enää häntä estänyt. Kohta
kun  peli alkoi,  vetäytyivät naamat  totisiksi
ja  jokaisen  silmistä alkoi  loistaa  kiihkeä,
himokas  tunne. Välistä  keskusteltiin yhtä  ja
toista. Muun muassa kertoi  Karhun Esa, että he
viime yönä söivät Kasarin Tommin uuhen.

»Kasarin   Tommin?»   kysyi   Vennu   kulmiansa
rypistäen.

»Niin, mitä sinä siitä?»

»Perhana,   se  teidän   olis  pitänyt   jättää
tekemättä.»

»Mitä varten? Uhalla se syötiinkin.»

»Niin, mutta minä en ole ollut riidoissa Tommin
kanssa. Läheisten  naapurien kanssa  pitää aina
olla  ihmisiksi, pojat,  oli kaukaisten  kanssa
miten hyvään.»

»Mutta  eihän  me   olla  hänen  naapureitaan»,
puolusti Ella.

»Mutta kun *minä olen*, ja kun te olette täällä
meillä kuin  kotonanne, niin... Ei  perhana, se
oli  hullua,  miksette  ennen  hakeneet  vaikka
meidän navetasta.  Kun te nyt olette  täällä ja
jos tietää saavat,  niin luulevat, että minäkin
olen joukossa ollut.»

»Eihän  se  suuri  erehdys  olisikaan!»  nauroi
Iikan  Antti, »kyllä  sinä  olet monen  lampaan
niskassa ollut, sinäkin.»

»Naapurienkinko?»

»Sitä minä  nyt en tiedä. Mutta  lihaahan se on
naapurinkin lampaan liha.»

»Ei   pojat,  jos   te  komeasti   ja  hurjasti
elää  meinaatte,   niin  älkää  *naapureitanne*
suututtako,  sen  minä sanon!  Kun  naapureissa
kehutaan  ja  kaukana  pelätään,  niin  silloin
se   on  niin   kuin   ollakin  pitää,   pojat!
Ottakaa  ryypyt...   Pian  minä   annan  teille
selkään,   jok'ikiselle...   Annas  Esa   vähän
puukkoasi tänne.»  Vennu nauroi,  Kaapo seurasi
jännityksellä toisten peliä.

        Esalta  pääsi  kirous  ja  teeskennelty
        nauru:  puukko  oli  poissa.  Toisetkin
        nyt huomasivat,  mistä oli  kysymys, ja
        rupesivat nauramaan.

»Onkos se nyt sulla, Kaapo?»

»Häh, mikä?»

»Mikä!»

»Niin, mikä?» Kaapo haukotteli.

»Saakurin poika!»

»Pidä  vain   Kaapo,  se  on  saatu,   mikä  on
annettu», vakuuttivat toiset.

»Ei  mulla   ole»,  sanoi   Kaapo  haukotellen,
»rupeaa   uudestaan  nukuttamaan...   Onko  sun
puukkos sitten kadonnut?»

Esa  löi  Kaapoa  puolipiloillaan  korvalle  ja
kiroili,  että tuo  poika  se  on oppinut  koko
mestariksi...  Kaapo pistäysi  tuvassa ja  tuli
jälleen takaisin  asettuen kamarin  uunin eteen
makaamaan.

»Saanko minä  tulla, Ella, sun  häihisi?» kysyi
hän, kun oikoili uunin edessä lattialla.

»Tietysti.»

»No mutta sun pitää  oikein käskeä. Teille minä
tulen,  Esa, huomenna.  Joko  sinä oot  silloin
kotona?»

Esa  ei   sitä  tiennyt,  mutta   käski  tulla,
kyllähän  ämmät ruokaa  antavat. Lupasi  sitten
kyyditä viikoksi pastoriin.

»Pastorin kanssahan  se onkin hyvä  tuttu, tämä
Kaapo?» kyselivät toiset naureskellen.

Poika kavahti ylös  lattialta, hyppäsi tuolille
ja   rupesi  kamalasti   silmiänsä  muljotellen
ja  suutansa  vääristellen  matkimaan  pastorin
saarnaa.

Juuri  kun hän  parhaillaan  pauhasi ja  toiset
vatsojaan   pidellen   nauroivat,   työnnettiin
kamarin  ovi   auki  ja  Kasarin   Tommi  astui
sisään.  Jykevä  mies,   jonka  leveät  hartiat
ahdas  körttinuttu   teki  vielä  jykevämmiksi.
Mustan, matalan huopahatun  alta tiirotti kaksi
vaaleanharmaata  silmää niin  peräytymättömästi
ja  varmasti, että  olisi saattanut  uskoa tuon
miehen  ajavan aiotun  asiansa vaikka  maailman
loppuun asti.

        Tommilla oli iso  kirves vasemman käden
        koukussa.  Oikeasta  kädestään  viskasi
        hän  lattiaan   tuoreen  lampaantaljan,
        jonka    sisästä    vyöryi    lattialle
        verinen  lampaanpää  ja  jalat.  Sitten
        hän  otti   kirveen  oikeaan  käteensä,
        pysähtyi   keskilattialle,   tuijottaen
        kuin    kuolemanenkeli   Karhun    Esan
        silmiin.

»Kenenkä  työtä tämä  on?»  kysyi hän  äänellä,
joka  olisi  ollut tarpeeksi  panemaan  hampaat
tavallisten  miesten  suussa  kalisemaan,  sekä
tarttui  vasemmallakin  kädellä  kirvesvarteen.
Suupielessä väreili omituinen hymyily.

Kaikkien   kamarissa    olijain   suut   jäivät
ammollensa  tästä hämmästyttävästä  rohkeudesta
ja liikahtamatta istuivat  he kaikin tuijottaen
käsittämättömin    katsein   vasta    tullutta.
Poikakin  jäi  tuolille seisomaan  kuin  eloton
patsas.

»Niin totta kuin nimeni  on Tommi, niin saatana
ottaa  joka ainoan,  joka liikahtaa  hiukankin,
ennen kuin saan tietää  kenenkä töitä tämä on?»
Kirves kohosi.

Jos  olisi  toisilla  ollut kirveitä  tai  vain
jotakin  muuta asetta  käden ulottuvilla,  niin
voi  Tommi-parkaa!  Mutta  hänen  onnekseen  ei
koko  kamarissa ollut  mitään. Sitä  paitsi oli
tuon  miehen rohkeus  ja maine,  vaikka ei  hän
ollut  kymmeneen vuoteen  ollutkaan varsinainen
tappelija,  niin   suuri,  ettei   voinut  olla
vähintäkään epäilystä siitä,

        ettei  hän panisi  uhkaustansa toimeen,
        vaikka  olikin »heränneitä».  Vennu loi
        synkän katseen Karhun Esaan, ikään kuin
        vaatien tätä  tunnustamaan. Esa ymmärsi
        tuon. Huulet vapisivat, kun hän virkkoi
        röyhkeyttä tavoittelevalla äänellä:

»Minä...»  Poskilihakset pullistuivat  ja katse
meni alas, ei sen tähden että piti tämän *teon*
tunnustaa,  vaan  sitä  varten, että  se  tässä
näytti kuin pelosta tapahtuvan.

»Meinaatko   sen   maksaa?»  Kirves   oli   yhä
kohotettuna   ja   tärisi  kuin   olisi   ollut
kiinnitettynä    täydellä    voimalla    käyvän
höyrykattilan  kylkeen.   Vastausta  ei  tullut
vähään aikaan.

»No, jos  sen...» alkoi  jo Karhun  Esa. Toiset
nähtävästi   odottivat,   että  hänen   pitäisi
jotakin  sanoa. Tommi  jo  ymmärsi, että  häntä
pelättiin  ja   kunnianhimo  kiihotti  menemään
pitemmälle. Kun ei  vastauksesta tullut mitään,
iski  hän   kirveensä  tuoliin,   missä  kortit
olivat.

»Tuleeko siitä mitään?»

Kirves  tunki   läpi  kasattujen   korttien  ja
halkaisi  tuolin pohjan.  Tuoli kohosi  kirveen
mukana ylös.  Nyt kavahti Vennu  sylisin kiinni
Tommiin,  Antti  kiljahti  ja  tempaisi  toisen
tuolin, ja Esa  sivui kirvesvarteen, jonka terä
vielä istui kiinni tuolin pohjassa.

»Hiljaa  pojat!» kiljaisi  Vennu niin  rajusti,
että toiset vavahtivat. Hänen ja Tommin välillä
oli syntynyt kahden kamppailu.

»Kiskokaa kirves pois  ja heittäkää se tupaan!»
komensi  Vennu  ähkien.  Kaksi  miestä  tarttui
kirveeseen  ja väänsi  sen  pois Tommilta.  Esa
otti kirveen ja kohotti jo sitä.

»Kirves  pois!»  kiljui  Vennu. Esa  laski  sen
vastahakoisesti,  sillä   eleistä  näkyi,  että
hän  olisi  sitä mielellään,  kovin  mielellään
käyttänyt.

Vennun  ja  Tommin   painiskelusta  oli  leikki
kaukana.  Kenties oli  siihen syvemmätkin  syyt
kuin tuo tapaus, joka heidät oli yhteen saanut.
He  tunsivat  toistensa  maineen,  mutta  eivät
olleet  sattuneet  koskaan ennen  »koettamaan».
Nyt  oli  satuttu  ja nyt  »koetettiin».  Siinä
ei tapeltu,  niinkuin tavallisesti,  ei revitty
tukkaa, ei etsitty aseita.

        Sylikkäin    puristivat,   heittelivät,
        tempoivat,  kampistivat   toisiaan.  Ei
        hiiskunut   kukaan  sanaakaan,   kuului
        ainoastaan painijain ähkinä, hampaitten
        kirinä   ja    raskas   rusahteleminen.
        Ihmetellen  asettuivat toiset  syrjästä
        katselemaan.  Helposti  teki  heittonsa
        Tommi,  mutta melkein  helpommin Vennu.
        Lattia notkui  ja jymähteli  kuin olisi
        vahvoilla hirsitaltoilla jompoteltu.

        Tuolit ja pöytä menivät nurin, sohvasta
        katkesi  jalka,   verinen  lampaan  pää
        kieri lattialla  palkarehtain jaloissa,
        ja    kortit,    joista   suurin    osa
        oli  äskeisestä   iskusta  rikkoutunut,
        tallattiin    jaloissa.    Kukaan    ei
        korjannut   mitään.  Kaikki   syrjäiset
        näyttivät  ymmärtävän,  että tässä  oli
        kysymys  kunniasta ja  maineesta. Hattu
        oli pudonnut Tommin päästä,

        harmaat        silmät       tuijottivat
        intohimoisina  ja   palavina.  Hän  oli
        noin   neljänkymmenen   ikäinen,   siis
        noin  kuutisen vuotta  Vennua vanhempi.
        Toisinaan  erosivat   huulet,  näyttäen
        kaksi  riviä  vahvoja  hampaita,  jotka
        lujasti olivat  toisiinsa isketyt, niin
        lujasti,  että   niistä  olisi  luullut
        kappaleiden   irti  kirpoavan.   Vennun
        huulet  sitä  vastoin  olivat  tiukasti
        kiinni,

        jopa   pitkälläänkin,    hän   hengitti
        kokonaan  suurten sieraimiensa  kautta,
        ja   näytti,   kun   painiskelu   venyi
        niin   pitkälle,    asettuvankin   vain
        puolustusasemaan.    Tuon    tuostakin,
        kun   Tommi  hampaita   irvistäen  teki
        onnistumattoman heiton,  vetäysi Vennun
        silmiin  kuin jonkinlainen  pilkallinen
        hymynkierre,   mutta  aina   se  katosi
        kohta.

        Kovasta     ponnistelusta     väsyneenä
alkoivat Tommin heitot olla heikompia. Yhtäkkiä
vetäisi  Vennu  henkeä sisäänsä,  vetäisi  niin
rajusti,  että  koko  mies  alaspäin  kyykähti,
hampaat iskivät yhteen  kuin viilapenkin leuat,
poskille  ilmestyi turmiota  tuottavan näköinen
lontto ja -- sitten  hän heitti. Tommi kierähti
lattiaan pitkin pituuttaan, Vennu pani molemmat
polvensa rinnoille.  Tommin rinnasta  tunki nyt
väkisten jonkinlainen tuskallinen älähdys,

        mutta se  oli yksinäinen.  Hän saavutti
        malttinsa jälleen.

»Sinun *täytyy*  tunnustaa, naapuri,  että minä
olen  parempi kuin  sinä»,  virkahti Vennu  nyt
huohottaen.

Tommi   ei  puhu   mitään,   makaa  vain   kuin
kuollut,  kenties tekee  hän tiliä  elämästään,
jonka  ei luule  ulottuvan tämän  pienen putkan
ulkopuolelle.

Toiset   kiroilevat  ympärillä,   kiljahtelevat
hillityllä     äänellä     ja     liikahtelevat
levottomasti kuin merkkiä odottaen, koska saisi
rynnätä  ja  lopettaa  tuon... Mutta  he  eivät
uskalla  tehdä  mitään,  he eivät  tiedä,  mitä
Vennu ajattelee...

Vennu hypähti ylös.

»Nouse  ylös,  naapuri», virkahti,  »näet  sen,
ettei mikään  estäisi minua  lähettämästä sinut
Paapeliin,   jonka   hyvin   ansaitsisit,   kun
sillälailla (hän väänsi raivoisasti päätänsä ja
puhui hampaittensa välistä) tulet meille! Mutta
emme riitele siitä, se  on nyt sovittu ja sinun
*täytyy* tunnustaa, että  minä olen ensinnä, ja
sinä olet sitten vasta.»

Tommi  nousi,  nähtävästi  tappiostaan  enemmän
häpeissään kuin peloissaan.

»Mutta  rohkea  sinä   olit,  se  minun  täytyy
tunnustaa»,  jatkoi  Vennu.  »Piru  ollen,  kun
tällaisten  miesten   joukkoon  uskallat  yksin
tulla!»

»Luuletko sinä sitten,  että minä nyt vapisen?»
kysyi Tommi verrattomalla kylmyydellä.

»Et, lemposoikoon,  näytä siltä.  Mutta ottakaa
miehet  tuoleja tuvasta,  näkyvät nämä  menneen
vähän rikki. Istu Kasari.»

»Minä  en istu»,  virkahti  Kasari ja  kurkussa
loksahti ikään kuin olisi tahtonut ottaa kiinni
sanan,  jota  aikoi   sanoa.  »Nyt  aseettomana
minä  olen kyllä  teidän armoillanne,  teitä on
viisi  ja  minä  olen yksin.  Mutta  minä  olen
tullut tänne  oikealla asialla ja  tiesin, että
sellaisissa asioissa  ei auta muu  kuin kirves.
Minä en vieläkään peräytä vaatimustani,

        minä vaadin  lampaani hinnan,  koska on
        jo  tunnustettu,  että  se  on  otettu.
        Tappakaa  minut,  jos  tahdotte,  teitä
        rukoilemaan en minä rupea.»

Toiset hyrisivät  yhteen ääneen,  josta saattoi
selittää  tarkoituksen:  no, mutta  eikö  sille
anneta sellainen selkäsauna että...

»Voi Kriste!» kiljahti  Vennu, »jos sinä olisit
toinen  mies, etkä  naapurini!...» Hän  hypähti
ylös. Kohta hillitsi kuitenkin itsensä ja kysyi
toisilta:

»Otitteko te sen lampaan?»

»On se otettu, mutta  sitä ei makseta», vastasi
Karhun Esa. Iikan  Antti murahti jotakin samaan
suuntaan.

»Mutta  sinä maksat  sen!»  Esa vaaleni,  sillä
nyrkki oli  jo häntä  kohti ojettuna.  »Mitä se
kraappa maksaa?» kysyi Vennu.

»Kolme ruplaa.»

Esa tempasi taskunsa.

»Onko teillä rahaa?»  kysyi hän toisilta. Iikan
Antti ja Ella  ottivat sanaa sanomatta taskunsa
ja  kukin  nakkasi pöytään  ruplan.  Pitemmittä
mutkitta korjasi Tommi rahat taskuunsa.

»Korjaa  nyt joutuun  luusi, taikka...»  uhkasi
Esa.

»Taikka  ... ei  mitään!» ärjäisi  Vennu. »Minä
olen isäntä meillä, ja  meillä ollaan niin kuin
minä sanon!  Niin te kuin  muutkin. Naapureille
ei tehdä  täällä mitään. Te  olette varastaneet
häneltä lampaan  kuin siat, ja hän  on vaatinut
siitä  maksun  kuin  mies.  Ilman  minua  olisi
Kasari  ottanut sen  teiltä pakolla.  Sellaisia
miehiä tällä kulmalla kasvaa.

        Istu,   Kasari.»  Vennun   äänessä  oli
        tuskin  huomattava imartelun  vivahdus.
        Kasarin suu vääntyi hiukan hymyyn.

»Totta  puhut, Vennu»,  hän virkahti  varmasti.
»Mutta minä olen saanut, mitä olen kaivannut ja
lähden.» Hän otti nyt  vasta hattunsa, joka oli
pudonnut lattiaan.

»Ota sitten edes piiskaryyppy, eihän meillä ole
riitelemisen  syytä, naapuri»,  sanoi Vennu  ja
kaatoi lasiin.

»No,  jos  tahdot  antaa, niin  ...  mitäpä  se
riitelemälläkään  paranee.» Tommi  astui pöydän
luo,  kallisti  ryypyn  ja kiitti.  Sitten  hän
astui oven  luo ja aikoi mennä,  mutta pyörähti
puoleksi takaisin.

»Olisi   mulla   jotakin  sanottavaa   sinulle,
naapuri,    mutta...»    hän   yritti    katsoa
syvälle   Vennun   silmiin.   Vennu   kiinnitti
tarkkaavaisuutensa häneen.

»Uskostako, vai?»

»Siitäpä  juuri.» Kasari  huokasi raskaasti  ja
katsoi  melkein  rukoilevasti  Vennua  silmiin.
Nuortenmiesten  suut  menivät ivanauruun,  yksi
kirosi ääneen, mutta Vennu virkahti:

»Jätä  toiseen kertaan,  naapuri,  en minä  nyt
tunne olevani  kirkon kipeä enkä  Jumalan sanan
vaivainen.»

Surkuttelun  sävy värähti  Tommin silmäkulmassa
ja sanaakaan  enää ääntämättä meni  hän tupaan,
otti sieltä kirveen  kainalokoukkuunsa ja lähti
kotiin päin.

Kasarin mentyä olivat  nuoretmiehet kovin nolon
näköisiä.   Vähitellen  pääsivät   kielenkannat
valloilleen,  eivätkä  he  saattaneet  Tommille
mitenkään  anteeksi   antaa  sitä,   että  tuli
heiltä, niin pelätyiltä ja kuuluisilta, lampaan
hintaa väkivallalla ottamaan.  Kun sitten vielä
eivät  olleet  saaneet  käsin koskea,  niin  se
vasta aatamille kävi.

        Isäntä  yksin   sai  ylpeillä   ja  hän
        ylpeilikin. Ei  ollenkaan häntä näkynyt
        painavan  toisten häpeäntunne.  Vihdoin
        toisiakin innostaakseen sanoi:

»Nythän  oli *minun*  vuoroni ...  minähän olin
vanhin ja...»,  hän nauroi  kurillisesti. »Minä
tahdon  kermat...!   Ymmärrättekö?»  Hän  ärjyi
silmät  säihkyen ja  räjäytti suuren  nyrkkinsä
pöytään.

»Vietäväkö teitä estää tuolle selkään antamasta
jossakin *toisessa* paikassa? Ja teidän *pitää*
antaa   sille  selkään,   jos  miehiä   olette.
Mutta  ei  minun talossani,  ei  sinnepäinkään.
Ymmärrättekö?» Vennu  nauroi. Kyllä  toiset sen
ymmärsivät  jo! Siitäpä  syntyikin riemua.  Nuo
miehet hykertelivät mielihyvän humussa käsiään,
karjuivat  väliin  kuin   karhut  ja  toisinaan
kuiskivat kuin viekkaat noitaämmät.

        Meni   kokonainen  tunti,   ennen  kuin
        mielet hiukan tyyntyivät  ja sakka ehti
        painua sydämenpohjalle varmaan talteen.
        Kaapo  oli  istunut  tuolilla  jossakin
        nurkassa  hiljaa  ja  melkein  nöyrällä
        kunnioituksella katsellut  tätä elämää,
        erittäinkin   olivat   hänen   silmänsä
        yhtäpäätä  kiintyneinä   Karhun  Esaan.
        Tuossa vimman hetkellä Esan pienehkö,

        notkea    vartalo     liukui    toisten
        mukana,     välissä    ja     ympärillä
        varmana, erehtymätönnä kuin höyrykoneen
        silinteri.  Silmäin   hehku  se  poikaa
        ihmetytti,    miellytti   ja    samalla
        hirvitti.

»Kaapo!» huudahti Esa vihdoin, kun huomasi taas
tämän, »saarnaa saarnasi loppuun!»

Kaapo  vavahti. Kuin  nuoli nousi  hän tuolille
ja  alkoi. Toiset  ryhtyivät heti  nauramaan ja
Esa  sekaan  sotkemaan.   Tämä  vaikutti,  että
kummallinen,  vaistomainen  pelko,  joka  ensin
sai pojan äänen  oudosti värähtelemään, katosi.
Yksin  Esaa hän  katseli.  Hänessä heräsi  niin
sanomaton   innostus  ja   halu  tehdä   tuolle
miehelle mieliksi,

        että  todella saarnasi  kuin »seitsemän
        pappia».

Päivä   kului    jälkipuoleen   ryypätessä   ja
hupaisessa    elämässä.   Lopuksi    päätettiin
miehissä lähteä  Ellaa kyytiin  morsiamensa luo
--  Vennukin mukaan,  kun ei  sanonut morsianta
ollenkaan   nähneensä,   mutta   paljon   kehui
puhuttavan  kuulleensa. Tästäpä  vasta syntyisi
iloinen  retki,  komeain   retki!  Ja  Järvelän
herastuom