My OperaStoalaiset ja epikurolaisuus
Sunday, February 28, 2010 9:39:38 AM
Stoalainen oppikunta on syvästi vaikuttanut roomalaiseen kansanluonteeseen. Sen vaatima raudanluja mielenlaadun ja luonteen johdonmukaisuus ja se ankara velvollisuudentunto olivat sopusoinnussa roomalaishengen kanssa. "Käy tietäsi suoraan eteenpäin arvelematta!" oli stoalainen velvollisuuskäsky. "Ole aina oma itsesi!" Viisas ei milloinkaan saa olla epävarma päämäärästään, ei milloinkaan kiusata itseään epäilyllä ja epävarmuudella. Myöskään hänen ei milloinkaan tarvitse katua tekojaan.
Useat Rooman stoalaiset paitsi Marcus Aureliusta ovat voimakkaasti tehostaneet sitä, että kaikki ihmiset ovat veljiä., sillä jokainen on jumaluuden osa. Kaikilla meillä on sama ihmisarvo, köyhillä samoin kun rikkailla, orjalla yhtä hyvin kuin hänen herrallaan. Stoalaiset ovat ensimmäisinä tunnustaneet orjien ihmisarvon. He ovat myös ensimmäisiä, jotka ovat pitäneet velvollisuutenaan osittaa vihollisellekin hyvyyttä. Heitäkin kohtaan viisas on lempeä ja lempeä seuraten jumalien esimerkkiä, jotka antavat aurinkonsa nousta arvottomillekin. Sellaisia sanoja lausuu arvossa pidetty stoalainen Seneca. Hän julistaa myös, että on unohdettava, mitä muut ovat rikkoneet meitä vastaan: "Anna heille anteeksi, jotta sinulle itsellesi anteeksi annettaisiin!" Huomaamme siis roomalaisessa stoalaisuudessa erinäisiä kosketuskohtia kristinuskon kanssa.
Sokrateen oppi on, että hyve on onnea. Hyveeseen itseensä sisältyy korkein onni. Hyvälle ihmiselle ei voi tapahtua mitään pahaa elämässä eikä kuolemassa, vaikka lyhytnäköisen ihmisen mielestä voi siltä näyttääkin. hänen voidaan surmata tai karkottaa maanpakoon, hänet voidaan ruoskia tai panna kahleisiin, puhkaista hänen silmänsä tai ristiinnaulita hänet – hänen onnensa ei riipu siitä. sillä hyve tekee hänet onnelliseksi. Sitä vastoin mahtavinkin tyranni, joka voi kaikessa noudattaa mielitekojaan, on onneton, jos hän ei ole hyveellinen.
Mutta useimmat ihmiset ovat nyt kerta kaikkiaan sellaisia, että hyvän tekeminen sen itsensä vuoksi on heille liian korkea ihanne. Sokrates yritti oppilaissaan saada aikaan sielunkriisiä, jota kristillinen kielenkäyttö nimittää ’kääntymykseksi’. Pedagogina Sokrates rohkaisi yksinkertaisia kuulijoitaan sillä, että jo pyrkimys ihannetta kohti ja paremmaksi ihmiseksi, saa palkakseen puhtaan ja ylevän ilon. Tosi onni ei ole tyydytyksentunne, joka seuraa hyvettä, vaan itse elämä hyveessä. Hyveen omistaminen on korkein ja ainoa todellinen onni.
Sokrateen oppilaat
Aristippos Kyreneläinen ( Kyrenea Afrikan pohjoisranta Isosyrtin poukamassa). hän oli tottunut ylelliseen seuraelämään, missä hänestä oli kehittynyt täydellinen maailmanmies. Kyreneläiset sanovat, että hyve johtaa onneen. Elämä oli nauttimista varten. miksi pitäisi kyynikkojen tapaan kääntää selkänsä elämän hyvyydelle pitäen sitä arvottomana? elämä on antavampaa, jos siitä nauttii niin kauan kuin sitä kestää; sillä kukaan ei tiedä, mitä epävarma tulevaisuus kantaa helmassaan. Kuitenkin on nautittava järkevästi ja kohtuullisesti. ’Kohtuus kaikessa!’ On suurempi taito nauttia kohtuullisesti kuin kieltäytyä. Mielihyvä on lempeää ja tasaista sielun liikettä eli sopusointua olemassaolon kanssa. ’Ainoastaan se mielihyväntunne on hyvä, jota ei seuraa katumus.’ Ei pidä antautua nautinnon orjaksi: ’ Minä omistan, mutta minua ei omisteta’.
Kohtuuton nautinto turmelee ihmisen kyvyn nauttia edelleen, siksi intohimot ovat korkeimman hyvän vihollisia. Kyreneläinen Hegesias teki itsemurhan, koska katsoi elämän olevan niin täynnä kärsimystä, ettei voinut savuttaa sitä autuutta, jonka hänen oppikuntansa oli asettanut elämän korkeimmaksi päämääräksi. hän sai lisänimen ’Peisithanatos’, kuolemaan houkuttelija. Hänen esiintymisensä ja kirjoituksensa sai Aleksandriassa aikaan itsemurhavillityksen, johon viranomaisten oli puututtava.
Epikurios (s.341, k. 271 eKr.) (suomeksi ’auttaja’, 'lohduttaja')
Epikurolaisella tarkoitetaan nykyään ihmistä, joka on asettanut hienostuneet nautinnot elämäntehtäväkseen. Kärkkäästi epikurolaisuutta pidetään (virheellisesti) lihan evankeliumina. Hän asetti korkeimmaksi hyväksi hiljaisen sielunrauhan, joka leviää koko elämän ylle. Elämän päämääränä oleva mielihyvän tunne ei ole hekumaa, jota irstailija tavoittelee. Mielihyvässä ruumis ei tunne tuskaa eikä sielu levottomuutta. Hän oli helläsydäminen ihminen, joka keskellä sairautta ja puutetta ylläpiti sekä omaansa että muiden rohkeutta. Kipu ei viivy pitkään lihassamme.
Onnellisena on elänyt se, joka on elänyt hiljaa ja huomaamatta. (’Bene vixit, qui bene latuit.’) Älköön sen tähden kukaan vapaaehtoisesti pyrkikö johtaville paikoille yhteiskunnassa! Samoin ajattelevien uskollinen ystävyys on todellisen onnen syvin salaisuus. Ihmisen tulee vapautua jumalien pelosta eikä murehtia yliluonnollisten ilmiöiden syitä, niin kuin lapset pelkäävät pimeässä kummituksia. Hän tahtoo poistaa kaiken yliluonnollisen, koska se häiritsee rauhaamme. ’Jumalilla ei ole mitään tekemistä meidän maailmamme kanssa.’ Kuolema on vain palaamista tyhjyydeksi, jota olimme ennen syntymäämme. ’Sinä kuolema, sinä et minua liikuta, sillä missä sinä olet, ei minua ole; ja missä minä olen, siellä sinä et ole.’
Epikurolaisuutta on moitittu siitä, ettei se jaksanut kohota yksilöllisestä onnenmoraalista yleiseen onnen aatteeseen. ’Rakastaessaan ystävää, rakastaa itseään eikä toista.’ Viisas välittää ainoastaan siitä, mikä ilman taisteluhalukkuutta edistää hänen onneaan, mutta ei kehota suvaitsemattomuuteen tai vihaan toisinajattelevia kohtaan. Hengenheimolaisten pienen piirin ulkopuolella ihminen karttaa ystävyyssuhteita ja rakkautta, koska ne tekevät hänen onnensa epävarmaksi. Hän ei milloinkaan mene naimisiin, koska avioliitto tuo mukanaan monenlaisia huolia ja ristiriitoja.
Epikurolaisuus tarjosi kannattajilleen turvapaikan, johon elämän myrskyjä voi paeta; stoalaisuus oli luja linnoitus sille, joka tahtoi taistella turmeltunutta ajanhenkeä vastaan. Politiikka oli loputonta rettelöintiä. Ei ole toista intohimoa, joka voisi tehdä ihmisen niin onnettomaksi kuin kunnianhimo, koska valta ja kunnia asettaa uhrinsa alttiiksi äkillisille muutoksille. Ainoa tavoittelemisen arvoinen kruunu on ’viisauden kruunu’.
Epikuros myöntää, että henkilö, joka suorastaan palaa valtiollisesta kunnianhimosta, tekee parhaiten jättäessään sen hillitsemättä ja antautuessaan sen leikkiin. Ja on aikoja, jolloin valtion etu vaatii, että kaikkien on kannettava kortensa kekoon, on viisaankin velvollisuus uhrata rauhansa yhteiseksi hyväksyi.
Demokritos - atomioppi
Useat Rooman stoalaiset paitsi Marcus Aureliusta ovat voimakkaasti tehostaneet sitä, että kaikki ihmiset ovat veljiä., sillä jokainen on jumaluuden osa. Kaikilla meillä on sama ihmisarvo, köyhillä samoin kun rikkailla, orjalla yhtä hyvin kuin hänen herrallaan. Stoalaiset ovat ensimmäisinä tunnustaneet orjien ihmisarvon. He ovat myös ensimmäisiä, jotka ovat pitäneet velvollisuutenaan osittaa vihollisellekin hyvyyttä. Heitäkin kohtaan viisas on lempeä ja lempeä seuraten jumalien esimerkkiä, jotka antavat aurinkonsa nousta arvottomillekin. Sellaisia sanoja lausuu arvossa pidetty stoalainen Seneca. Hän julistaa myös, että on unohdettava, mitä muut ovat rikkoneet meitä vastaan: "Anna heille anteeksi, jotta sinulle itsellesi anteeksi annettaisiin!" Huomaamme siis roomalaisessa stoalaisuudessa erinäisiä kosketuskohtia kristinuskon kanssa.
Sokrateen oppi on, että hyve on onnea. Hyveeseen itseensä sisältyy korkein onni. Hyvälle ihmiselle ei voi tapahtua mitään pahaa elämässä eikä kuolemassa, vaikka lyhytnäköisen ihmisen mielestä voi siltä näyttääkin. hänen voidaan surmata tai karkottaa maanpakoon, hänet voidaan ruoskia tai panna kahleisiin, puhkaista hänen silmänsä tai ristiinnaulita hänet – hänen onnensa ei riipu siitä. sillä hyve tekee hänet onnelliseksi. Sitä vastoin mahtavinkin tyranni, joka voi kaikessa noudattaa mielitekojaan, on onneton, jos hän ei ole hyveellinen.
Mutta useimmat ihmiset ovat nyt kerta kaikkiaan sellaisia, että hyvän tekeminen sen itsensä vuoksi on heille liian korkea ihanne. Sokrates yritti oppilaissaan saada aikaan sielunkriisiä, jota kristillinen kielenkäyttö nimittää ’kääntymykseksi’. Pedagogina Sokrates rohkaisi yksinkertaisia kuulijoitaan sillä, että jo pyrkimys ihannetta kohti ja paremmaksi ihmiseksi, saa palkakseen puhtaan ja ylevän ilon. Tosi onni ei ole tyydytyksentunne, joka seuraa hyvettä, vaan itse elämä hyveessä. Hyveen omistaminen on korkein ja ainoa todellinen onni.
Sokrateen oppilaat
Aristippos Kyreneläinen ( Kyrenea Afrikan pohjoisranta Isosyrtin poukamassa). hän oli tottunut ylelliseen seuraelämään, missä hänestä oli kehittynyt täydellinen maailmanmies. Kyreneläiset sanovat, että hyve johtaa onneen. Elämä oli nauttimista varten. miksi pitäisi kyynikkojen tapaan kääntää selkänsä elämän hyvyydelle pitäen sitä arvottomana? elämä on antavampaa, jos siitä nauttii niin kauan kuin sitä kestää; sillä kukaan ei tiedä, mitä epävarma tulevaisuus kantaa helmassaan. Kuitenkin on nautittava järkevästi ja kohtuullisesti. ’Kohtuus kaikessa!’ On suurempi taito nauttia kohtuullisesti kuin kieltäytyä. Mielihyvä on lempeää ja tasaista sielun liikettä eli sopusointua olemassaolon kanssa. ’Ainoastaan se mielihyväntunne on hyvä, jota ei seuraa katumus.’ Ei pidä antautua nautinnon orjaksi: ’ Minä omistan, mutta minua ei omisteta’.
Kohtuuton nautinto turmelee ihmisen kyvyn nauttia edelleen, siksi intohimot ovat korkeimman hyvän vihollisia. Kyreneläinen Hegesias teki itsemurhan, koska katsoi elämän olevan niin täynnä kärsimystä, ettei voinut savuttaa sitä autuutta, jonka hänen oppikuntansa oli asettanut elämän korkeimmaksi päämääräksi. hän sai lisänimen ’Peisithanatos’, kuolemaan houkuttelija. Hänen esiintymisensä ja kirjoituksensa sai Aleksandriassa aikaan itsemurhavillityksen, johon viranomaisten oli puututtava.
Epikurios (s.341, k. 271 eKr.) (suomeksi ’auttaja’, 'lohduttaja')
Epikurolaisella tarkoitetaan nykyään ihmistä, joka on asettanut hienostuneet nautinnot elämäntehtäväkseen. Kärkkäästi epikurolaisuutta pidetään (virheellisesti) lihan evankeliumina. Hän asetti korkeimmaksi hyväksi hiljaisen sielunrauhan, joka leviää koko elämän ylle. Elämän päämääränä oleva mielihyvän tunne ei ole hekumaa, jota irstailija tavoittelee. Mielihyvässä ruumis ei tunne tuskaa eikä sielu levottomuutta. Hän oli helläsydäminen ihminen, joka keskellä sairautta ja puutetta ylläpiti sekä omaansa että muiden rohkeutta. Kipu ei viivy pitkään lihassamme.
Onnellisena on elänyt se, joka on elänyt hiljaa ja huomaamatta. (’Bene vixit, qui bene latuit.’) Älköön sen tähden kukaan vapaaehtoisesti pyrkikö johtaville paikoille yhteiskunnassa! Samoin ajattelevien uskollinen ystävyys on todellisen onnen syvin salaisuus. Ihmisen tulee vapautua jumalien pelosta eikä murehtia yliluonnollisten ilmiöiden syitä, niin kuin lapset pelkäävät pimeässä kummituksia. Hän tahtoo poistaa kaiken yliluonnollisen, koska se häiritsee rauhaamme. ’Jumalilla ei ole mitään tekemistä meidän maailmamme kanssa.’ Kuolema on vain palaamista tyhjyydeksi, jota olimme ennen syntymäämme. ’Sinä kuolema, sinä et minua liikuta, sillä missä sinä olet, ei minua ole; ja missä minä olen, siellä sinä et ole.’
Epikurolaisuutta on moitittu siitä, ettei se jaksanut kohota yksilöllisestä onnenmoraalista yleiseen onnen aatteeseen. ’Rakastaessaan ystävää, rakastaa itseään eikä toista.’ Viisas välittää ainoastaan siitä, mikä ilman taisteluhalukkuutta edistää hänen onneaan, mutta ei kehota suvaitsemattomuuteen tai vihaan toisinajattelevia kohtaan. Hengenheimolaisten pienen piirin ulkopuolella ihminen karttaa ystävyyssuhteita ja rakkautta, koska ne tekevät hänen onnensa epävarmaksi. Hän ei milloinkaan mene naimisiin, koska avioliitto tuo mukanaan monenlaisia huolia ja ristiriitoja.
Epikurolaisuus tarjosi kannattajilleen turvapaikan, johon elämän myrskyjä voi paeta; stoalaisuus oli luja linnoitus sille, joka tahtoi taistella turmeltunutta ajanhenkeä vastaan. Politiikka oli loputonta rettelöintiä. Ei ole toista intohimoa, joka voisi tehdä ihmisen niin onnettomaksi kuin kunnianhimo, koska valta ja kunnia asettaa uhrinsa alttiiksi äkillisille muutoksille. Ainoa tavoittelemisen arvoinen kruunu on ’viisauden kruunu’.
Epikuros myöntää, että henkilö, joka suorastaan palaa valtiollisesta kunnianhimosta, tekee parhaiten jättäessään sen hillitsemättä ja antautuessaan sen leikkiin. Ja on aikoja, jolloin valtion etu vaatii, että kaikkien on kannettava kortensa kekoon, on viisaankin velvollisuus uhrata rauhansa yhteiseksi hyväksyi.
Demokritos - atomioppi
