My OperaGrandellin kirjoitus Sotilasaikakausilehdessä no 11 ja 12 1962
Monday, June 25, 2012 11:14:34 AM
Kenraaliluutnantti L. Grandellin kirjoitus Sotilasaikakausilehdessä no 11 ja 12 1962
Vain korjaamaton tekstin alkuosa 4 sivua 18:sta (kirjoitusvirheitä) koko kirjoitus pdf:nä 15 Mt ei mahtunut.
Politiikka ja puolustuslaitoksen perushankinnat ennen talvisotaa, kenrl, evp Leonard Grandell
Vapaussodan jälkeisenä aikana, jolloin kansamme kärsi kirvelevästä sisäisestä rikkinäisyydestä, köyhyydestä ja monista muista sodan vaikeista seuraamuksista, tilanne oli myös mitä maanpuolustushenkeen tuli surkuteltava. Vain pieni osa kansasta kannatti varauksetta huomattavia uhrauksia maanpuolustuksen hyväksi. Paitsi oikeistopuolueisiin lukeutuvia tähän ryhmään kuului edistysmielisiä ja pienehkö määrä maalaisliittolaisia. suurin osa viimeksi mainitusta puolueesta samoin kuin osa ruotsalaisesta kansapuolueesta muodostivat ns. puolustuspoliittisen keskustan, jonka suhtautuminen puolustuskysymyksiin oli epäröivä ja joka tämän mukaisesti pyrki pitämään puolustusmenoja huomattavasti alhaisempina kuin mitä sotilasjohto piti tarpeellisena. Tämän ryhmän asennoituminen maanpuolustukseen oli huomattavasti positiivisempi kuin vasemmiston ts. sosiaalidemokraattisen puolueen suhtautuminen. Osa tästä puolueesta oli omaksunut suorastaan puolustusnihilistisen kannan.
Yllä mainitun maanpuolustukseen positiivisesti suhtautuvan poliittisen ryhmän pysyi muuttumattomana. Moni tähän ryhmään lukeutuva kansaedustaja teki varsin arvokasta työtä milloin minkin ajankohtaisen maanpuolustuskysymyksen hyväksi. Näihin toteamuksiin on mainitun ryhmän osalta pakko tyytyä ja keskittyä seuraavassa käsittelemään maalaisliiton ja sosiaalidemokraattisen puolueen suhtautumista maanpuolustuskysymyksiin, sillä näiden puolueiden kanta näissä asioissa muuttui huomattavasti vuosien varrella.
Ne, jotka sosiaalidemokraattisen puolueen nihilistiseen ryhmään, edustivat sitä kansainvälisen sosialismin äärimmäisyyskantaa, jonka mukaan työläisillä mitään isänmaata kapitalistisen talousjärjestelmän puitteissa. Heidän mielestään oli työväenluokalle samantekevää, miten käy sen kapitalistisen valtion, jonka kansalaisia he kulloinkin ovat, sillä ”joka tapauksessa se pysyy kapitalistisen riiston alaisena” kuten he sanoivat. Vaikka eräät aivan toisenlaistakin yhteiskunnallista katsantokantaa edustavat henkilöt lukeutuivat puolustusnihilisteihin, tämä ryhmä jäi kuitenkin suhteellisen pieneksi.
Joskin sosiaalidemokraattisen puolueen enemmistö oli sanoutunut irti yllä selostetun tapaisesta puolustusnihilismistä, se oli kuitenkin, kansainvälisen sosialidemokratian omasuman kannan mukaisesti, periaatteessa asettanut täydellisen aseistariisunnan päämääräkseen. Vuonna 1930 hyväksytyssä puolueohjelmassa tämä kanta sai perusteluineen seuraavan sanamuodon: ”Sotalaitos on porvariston käsissä kehittynyt mahdiksi, joka uhkaa sekä kansojen välistä rauhaa että niiden sisäistä vapautta. Edelleen se, varsinkin lentokone- ja kaasutekniikan viimeaikaisen kehityksen johdosta, uhkaa sodan jalkoihin joutuneita kokonaisia kansoja hävityksellä. Kaiken tämän vuoksi on entistä välttämättömämpää pyrkiä kaikin voimin mahdollisimman pian tapahtuvaan aseistariisumiseen. Suomen sosiaalidemokraattinen puolue yhtyy tässä suhteessa koko kansainvälisen työnväenluokan vaatimuksiin ja pyrkimyksiin.”
”Jo ennen kuin yleiset olot ovat riittävästi kypsyneet”, sanottiin tässä ohjelmassa edelleen, ”ja maamme työväki kylliksi voimistunut saadakseen aikaan tuntuvamman aseistuksen supistamisen, vaatii puolue, että nykyisen liian rasittavan puolustusjärjestelmän sijaan on saatava uusi, kansavaltaisemmille perusteille rakennettu ja vähemmän menoja vaativa puolustusjärjestelmä. Asevelvollisten palvelusaika ei tällöin saa olla kuutta kuukautta pitempi. - - Pyrkimyksiä sotilaallisten varustusten lisäämiseen on mitä ankarimmin vastustettava.”
Puolueen piirissä oli joukko sellaisia, joiden asennoituminen kallistui nihilistien kantaan vielä enemmän kuin edellä esitetty, mutta oli myös sellaisia, jotka päinvastoin pitivät tätä puolueen kantaa liian kielteisenä. Vaikka puolueen asennoituminen toisinaan sai hieman väriä ensin mainituilta, toisinaan taas toiselta mielipidesuunnalta, edellä selostettu v 1930 vahvistettu ohjelma kuitenkin ilmaisi suurin piirtein puolueen virallisen suhtautumisen maanpuolustusongelmaan 1920-luvulla ja 1930-luvun alkupuolella.
Se kiteytyi seuraaviin vaatimuksiin: Sotilaallisia varustuksia ei saataisi lisätä, palvelusaikaa olisi lyhennettävä ainakin 6 kuukauteen ja puolustusjärjestelmä olisi tehtävä silloista järjestelmää kansanvaltaisemmaksi.
Ne syyt, jotka esitettiin näiden vaatimusten tueksi, poikkesivat kuitenkin huomattavasti edellä mainituista ohjelmalausumista.
Varsin voimakkaasti esitettiin, että sisäisten olojen parantaminen olisi asetettava turvallisuusvaatimusten edelle. Sodassa hävinnyt puoli oli suuresti katkeroitunut, osittain vihan täyttämä voittajiaan kohtaan. Elintaso oli alhainen. Taistelu leivästä oli laajojen piirien päähuolena. tällaisten olojen puolustamiseksi ei vasemmiston mielestä saanut oikeastaan ”antaa yhtään miestä eikä yhtään markkaa”. Olot oli saatava rakennetuiksi sellaisiksi, että ne muodostuivat kaikille kansalaisille arvoiksi, joiden puolesta kannatti tehdä uhrauksia. Vasta sitten voitiin ruveta korostamaan maanpuolustuksen tärkeyttä.
Toinen painokkaasti esitetty näkökohta oli, ettei meillä suurvallan naapurina ollut sen enempää väestöllisiä kuin taloudellisiakaan mahdollisuuksia riittävän vahvan maanpuolustuksen rakentamiseksi. Puolustuslaitos on sen johdosta supistettava niitä tehtäviä vastaavaksi, jotka se todella kykeni ratkaisemaan. Kysymys siitä, millaisen sen tämän mukaan piti olla, jätettiin kuitenkin ohjelmassa avoimeksi. Tyydyttiin sanomaan, että sen, kuten jo yllä mainittiin, piti olla vähemmän menoja vaativa kuin silloinen puolustuslaitos ja että sen tuli rakentua ainakin 6 kuukauteen lyhennettyyn palvelusaikaan. Puolueen edustajien kanssa käydyissä neuvotteluissa nämä kuitenkin yleensä puhuivat miliisilaitoksesta, voimatta kuitenkaan tarkemmin esittää tällaisen laitoksen järjestelyperusteita. Erään tämän puolueen v 1926 asettaman komitean mielestä olisi voitu tyytyä jopa rajavartiolaitokseen.
Kolmantena huomattavana syynä sosiaalidemokraattien vastenmieliseen suhtautumiseen puolustuslaitokseen oli luottamuksen puute. Heidän mielestään upseerit yhtä vähän kuin kanta-aliupseeritkaan eivät olleet riittävässä määrin kansanvaltaismielisiä. Varsin epäluotettava oli heidän silmissään suojeluskuntajärjestö. Kun porvarilliset näkivät tässä järjestössä puolustustahdon kauneimman ilmaisun, vasemmistolaisten enemmistö leimasi sen porvariston heitä vastaan tähdätyksi kaartiksi. Sen vuoksi se oli ”ehdottomasti lakkautettava”.
Edellä olevat näkökohdat muodostivat ne pääasialliset syyt, jotka sosiaalidemokraatit neuvotteluissa ynnä muissa yhteyksissä esittivät puolueensa virallisen kannan tueksi nyt kysymyksessä olevaan aikaan. Joukko muitakin perusteluita esitettiin, joihin palaan tuonnempana.
Myös porvarilliset pitivät maan sisäisten olojen pikaista parantamista varsin välttämättömänä, mutta he eivät hyväksyneet vasemmiston suhtautumista maanpuolustukseen. Juuri saavutetun itsenäisyyden turvaaminen oli heidän mielestään ensi sijaisen tärkeä tehtävä. Kun kuitenkin maan taloudellinen kantokyky ei riittänyt tyydyttämään kaikkia eri yhteiskunta-alojen tärkeimpiäkään tarpeita, oli pakko tinkiä myös maanpuolustuksen vaatimuksista. Ne, jotka edustivat edellä tarkoittamaani poliittista keskustaa, menivät kuitenkin oikeiston ja sotilasjohdon mielestä aivan liian pitkälle maanpuolustusta koskevissa supistamispyrkimyksissään. Niinpä maalaisliitto v 1921 hyväksymässään puolueohjelmassa vaati puolustuslaitoksen kustannuksia vähennettäväksi huomattavasti, vaikka se samassa ohjelmassa sanoi, että ”maan vapauden turvaamiseksi on ylläpidettävä puolustuslaitos, joka turvaa valtakunnan itsenäisyyden ja sisäisen järjestyksen”. Puolustusmenoja vähentämällä ei kylläkään näitä vaatimuksia vastaavaa puolustuslaitosta voitu luoda. Päin vastoin vain pari vuotta myöhemmin asetettu ns. Hornborgin puolustusrevisioni osoitti, että oli saatava yli 2½ miljardia silloista markkaa, ennen kuin edes välttävä puolustusvalmius oli mahdollista aikaansaada.
Siihen aikaan kun mainittu maalaisliiton ohjelma valmistui ei tosin vielä kiinnitetty niinkään paljon huomiota puolustuslaitoksen perushankintoihin kuin sen rauhanajan ylläpitokustannuksiin. Maalaisliitto kohdistikin säästämisvaatimuksensa ensi sijassa viimeksi mainittuihin kustannuksiin. Kun vain lyhentämällä vakinaista palvelusaikaa voitiin saada aikaan tuntuvia säästöjä, puolue asetti palvelusajan lyhentämisen keskeisimmäksi puolustuspoliittiseksi päämääräkseen. Lisäksi korostettiin – kuten tietenkin myös sosiaalidemokraatit tekivät – kansataloudellista hyötyä, joka koitui siitä, että asevelvollisten maanpuolustuksen hyväksi käyttämä työaika lyhenisi. Maalaisliiton palvelusaikaa koskeva vaatimus sai edellä mainitussa ohjelmassa seuraavan sanamuodon: ”on saatava - - asevelvollisuuden suorittaminen kansalaisille mahdollisimman helpoksi.”
Sekä sosiaalidemokraattisen puolueen että maalaisliiton taholta korostettiin usein myös Kansainliiton merkitystä pienelle valtiolle puolustuksen kannalta, useimmiten yliarvioimalla tätä merkitystä. Ilmeisesti tälläkin seikalla on ollut oma vaikutuksensa mielipiteiden muodostumiseen näissä puolueissa. Varsin ankarasti myös julkinen sana kiinnitti huomiota Kansainliitttoon.
Tilanteen ollessa edellä selostetun mukainen tunnettiin suurta huolestuneisuutta kaikissa nissä piireissä, joiden mielestä itsenäisyyden turvaaminen oli asetettava kaikkien muiden tavoitteiden edelle. Oli välttämätöntä ryhtyä toimeen. Suojeluskunta- ja Lotta Svärd-järjestöt sekä vakinainen puolustuslaitos kehittivät ja tehostivat valistustoimintaa. Syntyi erilaisia maanpuolustusyhdistyksiä ja –liittoja ympäri maan. Jo 1920-luvun keskivaiheilla tämä valistustyö oli saavuttanut huomattavan laajuuden. Sen kehittyessä yhä laajemmaksi ja monipuolisemmaksi siitä vähitellen muodostui sellainen maanpuolustusvalistustoiminta, joka haki vertaansa sen ajan maailmassa.
Sillä valistustoiminnalla, jota suojeluskunta- ja Lotta-Svärdjärjestöt harjoittivat, oli varsin suuri merkitys. Niiden yksityisten jäsenten yksityisten jäsenten panos oli suorastaan esikuvallinen. Näyttiväthän suojeluskuntalaiset ja lotat ei ainoastaan sanoin vaan ennen kaikkea teoin mihin uhrauksiin huolestuneisuus maan turvallisuudesta velvoitti. Ne lukemattomat urheilu- ja juhlatilaisuudet, jotka varsinaisten harjoitusten lisäksi vuosittain järjestettiin suojeluskuntien ja lottaosastojen ja piirein toimesta samoin kuin näiden järjestöjen toimesta muodostuivat usein varsin merkittäviksi valistustilaisuuksiksi, joiden osanottajat eivät suinkaan olleet vain suojeluskuntalaisia tai lottia ja jotka saivat huomion osakseen myös lehdistössä, joskaan ei vasemmiston äänenkannattajissa. Määrätty merkitys oli myös suojeluskuntapiirien julkaisuilla sekä suojeluskuntain yleisesikunnan julkaisemalla ”Taistelija”-lehdellä ja Lotta Svärd-järjestön lehdellä. Verrattomasti merkityksellisemmät tähän ryhmään kuuluvista julkaisuista olivat ”Suojeluskuntain lehti” ”Hakkapeliitta” ja ”Svenska Skyddkåristen” nimiset aikakausjulkaisut.
Suojeluskunta- ja lottajärjestöjen harjoittama valistustoiminta ei kylläkään sanottavasti vaikuttanut niihin, jotka kerta kaikkiaan olivat omaksuneet edellä kuvatun sen ajan sosiaalidemokratian asennoitumisen maanpuolustukseen. Vaikka heidän lukumääränsä oli huomattava, he muodostivat kuitenkin vähemmistön. Lisäksi on pantava merkille, ettei se väestöryhmä, johon suurin osa heistä kuului, suinkaan ollut kokonaisuudessaan sosiaalidemokraattisen puolueen omaksumalla kielteisellä kannalla. Suojeluskuntain yleisesikunnassa v 1933 tehdyn tilaston mukaan suojeluskuntajärjestön n 100 000 miestä käsittävästä jäsenmäärästä 20,18% kuului nimittäin ryhmään ”palveluskuntaa, maatalous- ja teollisuustyöväkeä”.
Vakinaisen sotaväen harjoittama valistustoiminta oli samoin varsin suuriarvoinen, vaikka sotaväellä, yhtä vähän kuin puolustusministeriölläkään ei ollut mitään varsinaista elintä tähän tarkoitukseen, ja huolimatta siitä, että tämä valistustoiminta varsinkin alkuvuosina suuntautui melkein yksinomaan sen omaan piiriin. Nuori päällystö- ja aliupseeripolvi, josta huomattava osa oli joko jääkäreitä tai näiden kouluttamia, suoritti koulutustehtävänsä ohella erittäin merkittävän työn maanpuolustushengen herättämiseksi ja lujittamiseksi asevelvollisessa nuorisossa. Suurin osa niistä vanhemman polven upseereista, jotka olivat palvelleet Venäjällä – huom! ei suinkaan kaikki – suhtautui varsin välinpitämättömästi tähän toimintaan. Olematta millään lailla siihen pääsyynä tämä kuitenkin myötävaikutti sen ristiriidan syntymiseen, joka 1920-luvun alkupuoliskolla vallitsi jääkärien ja näiden upseerien välillä ja jo0ka v 1924 johti jääkäriupseerien ja lukuisten muiden nuorempien upseerien joukkoeronpyyntöihin. Tarpeellisten henkilömuutosten tämän jälkeen tapahduttua korkeimmat esikunnatkin tähän työhön mukaan ohjeillaan ja neuvoillaan. Sotaväen piirissä toimitetuista julkaisuista ”Suomen sotilas” oli nyt tarkoitetussa mielessä merkityksellisin. ”Sotilasaikakausilehti” sekä ”Tiede ja Ase” olivat silloin niin kuin nytkin pääasiallisesti ammattijulkaisuja. Sotaväen omassa piirissä harjoitetun valistustyön tulokset tulivat ehkä selvimmin esille reserviupseerien yleensä sangen positiivisessa asennoitumisessa maanpuolustukseen.
Maanpuolustusliitoista ja yhdistyksistä seuraavat olivat merkittävimmät: Laivastoyhdistys, josta myöhemmin tuli Laivastoliitto, Ilmapuolustusliito, Suomen Kaasusuojelujärjestö sekä myös Itsenäisyyden Liito ja Akateeminen Karjalaseura näiden poliittisiin tavoitteisiin kajoamatta. Nämä kansalaisjärjestöt, jotka olivat koko maata käsittäviä, innokkaista maanpuolustusystävistä kokoonpantuja yhdistyksiä, harjoittivat monipuolista valistustyötä puolustustahdon herättämiseksi ja tehostamiseksi. Eräänä varsin huomattavana toimintamuotona oli julkaisutoiminta. Laivastoliitto julkaisi ”Laivasto”-lehteä, Ilmapuolustusliitto yhdessä ilmavoimien upseeriyhdistyksen kanssa ”Aero”-lehteä, Kaasusuojelujärjestö ”Kaasutorjunta” nimistä julkaisua ja Itsenäisyyden Liitto aikakauslehteä ”Itsenäinen Suomi”. Paitsi suoranaisia ammattiasioita näissä julkaisuissa käsiteltiin lukuisia yleisluontoisia maanpuolustuskysymyksiä. Kuten yhdistykset yleensä niin nämäkin liitot järjestivät kokouksia sekä esitelmä- ja juhlatilaisuuksia ja levittivät niiden erikoisalaa selostavaa kirjallisuutta. Lisäksi Ilmapuolustusliitto toimi varsin voimakkaasti lentoharrastuksen levittämiseksi järjestämällä lennokkien rakennuskursseja ja lennokkikilpailuja, harjoittamalla moottorilento- ja purjelentokoulutusta, järjestämällä liito- ja purjelentokoneiden rakennuskursseja samoin kuin purjelentokilpailuja ja yleisiä lentonäytöksiä. Kaasusuojelujärjestö harjoitti mm ammatillista neuvontatoimintaa, kaasusuojeluvälineiden välittämistä sekä koulutus ja kurssitoimintaa. Se järjesti kaasupuolustusnäytöksiä ja kaasusuojeluvälinenäyttelyjä. Myöhemmin tämä järjestö varsin ansiokkaasti myös osallistui kotiseudun väestönsuojelun organisointiin.
Verraton laatuaan oli se valistustyö, jota eräs isänmaallisuudessaan esikuvallinen yksityishenkilö, nimittäin edesmennyt fil.kandidaatti, myöhemmin fil.tohtori E E Kaila suoritti. Toimittuaan ennen maamme itsenäistymistä johtavana aktivistina mm hoitaen näiden salaista toimistoa Helsingissä.
Vain korjaamaton tekstin alkuosa 4 sivua 18:sta (kirjoitusvirheitä) koko kirjoitus pdf:nä 15 Mt ei mahtunut.
Politiikka ja puolustuslaitoksen perushankinnat ennen talvisotaa, kenrl, evp Leonard Grandell
Vapaussodan jälkeisenä aikana, jolloin kansamme kärsi kirvelevästä sisäisestä rikkinäisyydestä, köyhyydestä ja monista muista sodan vaikeista seuraamuksista, tilanne oli myös mitä maanpuolustushenkeen tuli surkuteltava. Vain pieni osa kansasta kannatti varauksetta huomattavia uhrauksia maanpuolustuksen hyväksi. Paitsi oikeistopuolueisiin lukeutuvia tähän ryhmään kuului edistysmielisiä ja pienehkö määrä maalaisliittolaisia. suurin osa viimeksi mainitusta puolueesta samoin kuin osa ruotsalaisesta kansapuolueesta muodostivat ns. puolustuspoliittisen keskustan, jonka suhtautuminen puolustuskysymyksiin oli epäröivä ja joka tämän mukaisesti pyrki pitämään puolustusmenoja huomattavasti alhaisempina kuin mitä sotilasjohto piti tarpeellisena. Tämän ryhmän asennoituminen maanpuolustukseen oli huomattavasti positiivisempi kuin vasemmiston ts. sosiaalidemokraattisen puolueen suhtautuminen. Osa tästä puolueesta oli omaksunut suorastaan puolustusnihilistisen kannan.
Yllä mainitun maanpuolustukseen positiivisesti suhtautuvan poliittisen ryhmän pysyi muuttumattomana. Moni tähän ryhmään lukeutuva kansaedustaja teki varsin arvokasta työtä milloin minkin ajankohtaisen maanpuolustuskysymyksen hyväksi. Näihin toteamuksiin on mainitun ryhmän osalta pakko tyytyä ja keskittyä seuraavassa käsittelemään maalaisliiton ja sosiaalidemokraattisen puolueen suhtautumista maanpuolustuskysymyksiin, sillä näiden puolueiden kanta näissä asioissa muuttui huomattavasti vuosien varrella.
Ne, jotka sosiaalidemokraattisen puolueen nihilistiseen ryhmään, edustivat sitä kansainvälisen sosialismin äärimmäisyyskantaa, jonka mukaan työläisillä mitään isänmaata kapitalistisen talousjärjestelmän puitteissa. Heidän mielestään oli työväenluokalle samantekevää, miten käy sen kapitalistisen valtion, jonka kansalaisia he kulloinkin ovat, sillä ”joka tapauksessa se pysyy kapitalistisen riiston alaisena” kuten he sanoivat. Vaikka eräät aivan toisenlaistakin yhteiskunnallista katsantokantaa edustavat henkilöt lukeutuivat puolustusnihilisteihin, tämä ryhmä jäi kuitenkin suhteellisen pieneksi.
Joskin sosiaalidemokraattisen puolueen enemmistö oli sanoutunut irti yllä selostetun tapaisesta puolustusnihilismistä, se oli kuitenkin, kansainvälisen sosialidemokratian omasuman kannan mukaisesti, periaatteessa asettanut täydellisen aseistariisunnan päämääräkseen. Vuonna 1930 hyväksytyssä puolueohjelmassa tämä kanta sai perusteluineen seuraavan sanamuodon: ”Sotalaitos on porvariston käsissä kehittynyt mahdiksi, joka uhkaa sekä kansojen välistä rauhaa että niiden sisäistä vapautta. Edelleen se, varsinkin lentokone- ja kaasutekniikan viimeaikaisen kehityksen johdosta, uhkaa sodan jalkoihin joutuneita kokonaisia kansoja hävityksellä. Kaiken tämän vuoksi on entistä välttämättömämpää pyrkiä kaikin voimin mahdollisimman pian tapahtuvaan aseistariisumiseen. Suomen sosiaalidemokraattinen puolue yhtyy tässä suhteessa koko kansainvälisen työnväenluokan vaatimuksiin ja pyrkimyksiin.”
”Jo ennen kuin yleiset olot ovat riittävästi kypsyneet”, sanottiin tässä ohjelmassa edelleen, ”ja maamme työväki kylliksi voimistunut saadakseen aikaan tuntuvamman aseistuksen supistamisen, vaatii puolue, että nykyisen liian rasittavan puolustusjärjestelmän sijaan on saatava uusi, kansavaltaisemmille perusteille rakennettu ja vähemmän menoja vaativa puolustusjärjestelmä. Asevelvollisten palvelusaika ei tällöin saa olla kuutta kuukautta pitempi. - - Pyrkimyksiä sotilaallisten varustusten lisäämiseen on mitä ankarimmin vastustettava.”
Puolueen piirissä oli joukko sellaisia, joiden asennoituminen kallistui nihilistien kantaan vielä enemmän kuin edellä esitetty, mutta oli myös sellaisia, jotka päinvastoin pitivät tätä puolueen kantaa liian kielteisenä. Vaikka puolueen asennoituminen toisinaan sai hieman väriä ensin mainituilta, toisinaan taas toiselta mielipidesuunnalta, edellä selostettu v 1930 vahvistettu ohjelma kuitenkin ilmaisi suurin piirtein puolueen virallisen suhtautumisen maanpuolustusongelmaan 1920-luvulla ja 1930-luvun alkupuolella.
Se kiteytyi seuraaviin vaatimuksiin: Sotilaallisia varustuksia ei saataisi lisätä, palvelusaikaa olisi lyhennettävä ainakin 6 kuukauteen ja puolustusjärjestelmä olisi tehtävä silloista järjestelmää kansanvaltaisemmaksi.
Ne syyt, jotka esitettiin näiden vaatimusten tueksi, poikkesivat kuitenkin huomattavasti edellä mainituista ohjelmalausumista.
Varsin voimakkaasti esitettiin, että sisäisten olojen parantaminen olisi asetettava turvallisuusvaatimusten edelle. Sodassa hävinnyt puoli oli suuresti katkeroitunut, osittain vihan täyttämä voittajiaan kohtaan. Elintaso oli alhainen. Taistelu leivästä oli laajojen piirien päähuolena. tällaisten olojen puolustamiseksi ei vasemmiston mielestä saanut oikeastaan ”antaa yhtään miestä eikä yhtään markkaa”. Olot oli saatava rakennetuiksi sellaisiksi, että ne muodostuivat kaikille kansalaisille arvoiksi, joiden puolesta kannatti tehdä uhrauksia. Vasta sitten voitiin ruveta korostamaan maanpuolustuksen tärkeyttä.
Toinen painokkaasti esitetty näkökohta oli, ettei meillä suurvallan naapurina ollut sen enempää väestöllisiä kuin taloudellisiakaan mahdollisuuksia riittävän vahvan maanpuolustuksen rakentamiseksi. Puolustuslaitos on sen johdosta supistettava niitä tehtäviä vastaavaksi, jotka se todella kykeni ratkaisemaan. Kysymys siitä, millaisen sen tämän mukaan piti olla, jätettiin kuitenkin ohjelmassa avoimeksi. Tyydyttiin sanomaan, että sen, kuten jo yllä mainittiin, piti olla vähemmän menoja vaativa kuin silloinen puolustuslaitos ja että sen tuli rakentua ainakin 6 kuukauteen lyhennettyyn palvelusaikaan. Puolueen edustajien kanssa käydyissä neuvotteluissa nämä kuitenkin yleensä puhuivat miliisilaitoksesta, voimatta kuitenkaan tarkemmin esittää tällaisen laitoksen järjestelyperusteita. Erään tämän puolueen v 1926 asettaman komitean mielestä olisi voitu tyytyä jopa rajavartiolaitokseen.
Kolmantena huomattavana syynä sosiaalidemokraattien vastenmieliseen suhtautumiseen puolustuslaitokseen oli luottamuksen puute. Heidän mielestään upseerit yhtä vähän kuin kanta-aliupseeritkaan eivät olleet riittävässä määrin kansanvaltaismielisiä. Varsin epäluotettava oli heidän silmissään suojeluskuntajärjestö. Kun porvarilliset näkivät tässä järjestössä puolustustahdon kauneimman ilmaisun, vasemmistolaisten enemmistö leimasi sen porvariston heitä vastaan tähdätyksi kaartiksi. Sen vuoksi se oli ”ehdottomasti lakkautettava”.
Edellä olevat näkökohdat muodostivat ne pääasialliset syyt, jotka sosiaalidemokraatit neuvotteluissa ynnä muissa yhteyksissä esittivät puolueensa virallisen kannan tueksi nyt kysymyksessä olevaan aikaan. Joukko muitakin perusteluita esitettiin, joihin palaan tuonnempana.
Myös porvarilliset pitivät maan sisäisten olojen pikaista parantamista varsin välttämättömänä, mutta he eivät hyväksyneet vasemmiston suhtautumista maanpuolustukseen. Juuri saavutetun itsenäisyyden turvaaminen oli heidän mielestään ensi sijaisen tärkeä tehtävä. Kun kuitenkin maan taloudellinen kantokyky ei riittänyt tyydyttämään kaikkia eri yhteiskunta-alojen tärkeimpiäkään tarpeita, oli pakko tinkiä myös maanpuolustuksen vaatimuksista. Ne, jotka edustivat edellä tarkoittamaani poliittista keskustaa, menivät kuitenkin oikeiston ja sotilasjohdon mielestä aivan liian pitkälle maanpuolustusta koskevissa supistamispyrkimyksissään. Niinpä maalaisliitto v 1921 hyväksymässään puolueohjelmassa vaati puolustuslaitoksen kustannuksia vähennettäväksi huomattavasti, vaikka se samassa ohjelmassa sanoi, että ”maan vapauden turvaamiseksi on ylläpidettävä puolustuslaitos, joka turvaa valtakunnan itsenäisyyden ja sisäisen järjestyksen”. Puolustusmenoja vähentämällä ei kylläkään näitä vaatimuksia vastaavaa puolustuslaitosta voitu luoda. Päin vastoin vain pari vuotta myöhemmin asetettu ns. Hornborgin puolustusrevisioni osoitti, että oli saatava yli 2½ miljardia silloista markkaa, ennen kuin edes välttävä puolustusvalmius oli mahdollista aikaansaada.
Siihen aikaan kun mainittu maalaisliiton ohjelma valmistui ei tosin vielä kiinnitetty niinkään paljon huomiota puolustuslaitoksen perushankintoihin kuin sen rauhanajan ylläpitokustannuksiin. Maalaisliitto kohdistikin säästämisvaatimuksensa ensi sijassa viimeksi mainittuihin kustannuksiin. Kun vain lyhentämällä vakinaista palvelusaikaa voitiin saada aikaan tuntuvia säästöjä, puolue asetti palvelusajan lyhentämisen keskeisimmäksi puolustuspoliittiseksi päämääräkseen. Lisäksi korostettiin – kuten tietenkin myös sosiaalidemokraatit tekivät – kansataloudellista hyötyä, joka koitui siitä, että asevelvollisten maanpuolustuksen hyväksi käyttämä työaika lyhenisi. Maalaisliiton palvelusaikaa koskeva vaatimus sai edellä mainitussa ohjelmassa seuraavan sanamuodon: ”on saatava - - asevelvollisuuden suorittaminen kansalaisille mahdollisimman helpoksi.”
Sekä sosiaalidemokraattisen puolueen että maalaisliiton taholta korostettiin usein myös Kansainliiton merkitystä pienelle valtiolle puolustuksen kannalta, useimmiten yliarvioimalla tätä merkitystä. Ilmeisesti tälläkin seikalla on ollut oma vaikutuksensa mielipiteiden muodostumiseen näissä puolueissa. Varsin ankarasti myös julkinen sana kiinnitti huomiota Kansainliitttoon.
Tilanteen ollessa edellä selostetun mukainen tunnettiin suurta huolestuneisuutta kaikissa nissä piireissä, joiden mielestä itsenäisyyden turvaaminen oli asetettava kaikkien muiden tavoitteiden edelle. Oli välttämätöntä ryhtyä toimeen. Suojeluskunta- ja Lotta Svärd-järjestöt sekä vakinainen puolustuslaitos kehittivät ja tehostivat valistustoimintaa. Syntyi erilaisia maanpuolustusyhdistyksiä ja –liittoja ympäri maan. Jo 1920-luvun keskivaiheilla tämä valistustyö oli saavuttanut huomattavan laajuuden. Sen kehittyessä yhä laajemmaksi ja monipuolisemmaksi siitä vähitellen muodostui sellainen maanpuolustusvalistustoiminta, joka haki vertaansa sen ajan maailmassa.
Sillä valistustoiminnalla, jota suojeluskunta- ja Lotta-Svärdjärjestöt harjoittivat, oli varsin suuri merkitys. Niiden yksityisten jäsenten yksityisten jäsenten panos oli suorastaan esikuvallinen. Näyttiväthän suojeluskuntalaiset ja lotat ei ainoastaan sanoin vaan ennen kaikkea teoin mihin uhrauksiin huolestuneisuus maan turvallisuudesta velvoitti. Ne lukemattomat urheilu- ja juhlatilaisuudet, jotka varsinaisten harjoitusten lisäksi vuosittain järjestettiin suojeluskuntien ja lottaosastojen ja piirein toimesta samoin kuin näiden järjestöjen toimesta muodostuivat usein varsin merkittäviksi valistustilaisuuksiksi, joiden osanottajat eivät suinkaan olleet vain suojeluskuntalaisia tai lottia ja jotka saivat huomion osakseen myös lehdistössä, joskaan ei vasemmiston äänenkannattajissa. Määrätty merkitys oli myös suojeluskuntapiirien julkaisuilla sekä suojeluskuntain yleisesikunnan julkaisemalla ”Taistelija”-lehdellä ja Lotta Svärd-järjestön lehdellä. Verrattomasti merkityksellisemmät tähän ryhmään kuuluvista julkaisuista olivat ”Suojeluskuntain lehti” ”Hakkapeliitta” ja ”Svenska Skyddkåristen” nimiset aikakausjulkaisut.
Suojeluskunta- ja lottajärjestöjen harjoittama valistustoiminta ei kylläkään sanottavasti vaikuttanut niihin, jotka kerta kaikkiaan olivat omaksuneet edellä kuvatun sen ajan sosiaalidemokratian asennoitumisen maanpuolustukseen. Vaikka heidän lukumääränsä oli huomattava, he muodostivat kuitenkin vähemmistön. Lisäksi on pantava merkille, ettei se väestöryhmä, johon suurin osa heistä kuului, suinkaan ollut kokonaisuudessaan sosiaalidemokraattisen puolueen omaksumalla kielteisellä kannalla. Suojeluskuntain yleisesikunnassa v 1933 tehdyn tilaston mukaan suojeluskuntajärjestön n 100 000 miestä käsittävästä jäsenmäärästä 20,18% kuului nimittäin ryhmään ”palveluskuntaa, maatalous- ja teollisuustyöväkeä”.
Vakinaisen sotaväen harjoittama valistustoiminta oli samoin varsin suuriarvoinen, vaikka sotaväellä, yhtä vähän kuin puolustusministeriölläkään ei ollut mitään varsinaista elintä tähän tarkoitukseen, ja huolimatta siitä, että tämä valistustoiminta varsinkin alkuvuosina suuntautui melkein yksinomaan sen omaan piiriin. Nuori päällystö- ja aliupseeripolvi, josta huomattava osa oli joko jääkäreitä tai näiden kouluttamia, suoritti koulutustehtävänsä ohella erittäin merkittävän työn maanpuolustushengen herättämiseksi ja lujittamiseksi asevelvollisessa nuorisossa. Suurin osa niistä vanhemman polven upseereista, jotka olivat palvelleet Venäjällä – huom! ei suinkaan kaikki – suhtautui varsin välinpitämättömästi tähän toimintaan. Olematta millään lailla siihen pääsyynä tämä kuitenkin myötävaikutti sen ristiriidan syntymiseen, joka 1920-luvun alkupuoliskolla vallitsi jääkärien ja näiden upseerien välillä ja jo0ka v 1924 johti jääkäriupseerien ja lukuisten muiden nuorempien upseerien joukkoeronpyyntöihin. Tarpeellisten henkilömuutosten tämän jälkeen tapahduttua korkeimmat esikunnatkin tähän työhön mukaan ohjeillaan ja neuvoillaan. Sotaväen piirissä toimitetuista julkaisuista ”Suomen sotilas” oli nyt tarkoitetussa mielessä merkityksellisin. ”Sotilasaikakausilehti” sekä ”Tiede ja Ase” olivat silloin niin kuin nytkin pääasiallisesti ammattijulkaisuja. Sotaväen omassa piirissä harjoitetun valistustyön tulokset tulivat ehkä selvimmin esille reserviupseerien yleensä sangen positiivisessa asennoitumisessa maanpuolustukseen.
Maanpuolustusliitoista ja yhdistyksistä seuraavat olivat merkittävimmät: Laivastoyhdistys, josta myöhemmin tuli Laivastoliitto, Ilmapuolustusliito, Suomen Kaasusuojelujärjestö sekä myös Itsenäisyyden Liito ja Akateeminen Karjalaseura näiden poliittisiin tavoitteisiin kajoamatta. Nämä kansalaisjärjestöt, jotka olivat koko maata käsittäviä, innokkaista maanpuolustusystävistä kokoonpantuja yhdistyksiä, harjoittivat monipuolista valistustyötä puolustustahdon herättämiseksi ja tehostamiseksi. Eräänä varsin huomattavana toimintamuotona oli julkaisutoiminta. Laivastoliitto julkaisi ”Laivasto”-lehteä, Ilmapuolustusliitto yhdessä ilmavoimien upseeriyhdistyksen kanssa ”Aero”-lehteä, Kaasusuojelujärjestö ”Kaasutorjunta” nimistä julkaisua ja Itsenäisyyden Liitto aikakauslehteä ”Itsenäinen Suomi”. Paitsi suoranaisia ammattiasioita näissä julkaisuissa käsiteltiin lukuisia yleisluontoisia maanpuolustuskysymyksiä. Kuten yhdistykset yleensä niin nämäkin liitot järjestivät kokouksia sekä esitelmä- ja juhlatilaisuuksia ja levittivät niiden erikoisalaa selostavaa kirjallisuutta. Lisäksi Ilmapuolustusliitto toimi varsin voimakkaasti lentoharrastuksen levittämiseksi järjestämällä lennokkien rakennuskursseja ja lennokkikilpailuja, harjoittamalla moottorilento- ja purjelentokoulutusta, järjestämällä liito- ja purjelentokoneiden rakennuskursseja samoin kuin purjelentokilpailuja ja yleisiä lentonäytöksiä. Kaasusuojelujärjestö harjoitti mm ammatillista neuvontatoimintaa, kaasusuojeluvälineiden välittämistä sekä koulutus ja kurssitoimintaa. Se järjesti kaasupuolustusnäytöksiä ja kaasusuojeluvälinenäyttelyjä. Myöhemmin tämä järjestö varsin ansiokkaasti myös osallistui kotiseudun väestönsuojelun organisointiin.
Verraton laatuaan oli se valistustyö, jota eräs isänmaallisuudessaan esikuvallinen yksityishenkilö, nimittäin edesmennyt fil.kandidaatti, myöhemmin fil.tohtori E E Kaila suoritti. Toimittuaan ennen maamme itsenäistymistä johtavana aktivistina mm hoitaen näiden salaista toimistoa Helsingissä.
