Taikarannasta maailmalle

LISSABON

En jaksanut enää olla kotona ja lähdin kentälle turhankin aikaisin. TAP:in check-in jonossa minä olin yksi harvoista ilman golfbagia. Lentomatka tuntui pitkältä, ei ollut edes leffaa ajankuluksi. Ehdin lukea ensimmäisen pokkarin puoliväliin. Lentoemot olivat vaihteeksi karvaisia portugalilaisia miehiä. Ruokatarjoilun ohessa tilasin lasin viiniä, toista kierrosta olikin turha odottaa. Self service; miesmatkustajat kävivät hakemassa keittiöstä oluttölkkejä, kunnes nekin loppuivat.

Ilta oli jo pimentynyt kun laskeuduimme Lissabonin helteeseen. Saamieni ohjeiden mukainen bussi 44 ei kulkenut, paikallisten neuvomana (ja vähän itsekin kartasta päättelemällä) hyppäsin bussiin 745 ja jäin kyydistä Rossion aukiolla. Kartta kädessä kyselin missä on etsimäni katu, mutta eivät nämä paikalliset ole sen parempia kartanlukijoita kuin minäkään. Onneksi suuntavaisto pelasi sen verran, että tiesin missä vesi on ja mihin suurinpiirtein pitää suunnistaa. Mäkeä ylös, mäkeä alas, mäkeä ylös ja siinähän se Old Town Hostel lopulta oli. Ehdin monta kertaa matkan varrella kiittää itseäni, että olin ottanut rinkan sijasta pyörillä kulkevan laukun, olihan minun nyt kannettava kaikki pesuaineet, laturit, läppäri sun muut itse. Sain petini ja kaapin avaimen, jätin tavarat niille sijoilleen ja lähdin takaisin kaduille.
http://www.lisbonoldtownhostel.com/www/

En osaa sanoa, asunko Bairro Alton vai Chiadon kaupunginosassa, raja on häilyvä ja minulle epäselvä. Mutta kyllä tämä on hieno paikka! Bairro Alto taitaa olla varsinaista bailualuetta, kävelykatu toisensa perään on täynnä baareja, kahviloita ja ravintoloita. Monta ihanaa, pientä sisäravintolaa, mutta minä halusin jäädä ulos ja tilasin Tapas Bar 28:ssa hyvän salaatin ja turskapallerot. Luis de Coesin aukiolla ostin kahvikioskista vielä espresson (bica) ja sen jälkeen olinkin valmis suihkuun ja petiin. Olihan kellokin jo 23 (kotona yksi). En edes ollut ensimmäinen nukkuja, pari tyttöä oli jo petissä. Loput kotiutuivat aamuun mennessä, mutta kiitettävän hiljaa, eikä kukaan edes kuorsannut. Ainoa ääni tuli tuulettimesta, joka oli pakko jättää yöksi pyörimään. Hostel on pienen kujan varrella, joten mitään liikenteen melua ei ole. Mukavaa vaihtelua Barcelonan ja Madridin jälkeen!

Aamulla hiivin ensimmäisenä suihkuun ja aamiaiselle. Talon ulkopuolta kiertää kapea parveke, joten huuhtaisin saman tien eiliset hikiset vaatteeni ja jätin ne aurinkoon kuivumaan. Taivas oli pilvetön, tiedossa taas hellettä. Lähdin kävelemään ennen päivän kuuminta aikaa. Eilisiltana kadut olivat täynnä pöytiä ja tuoleja, baareista laseineen ulos tulleita asiakkaita ja kaikenlaista vaeltajaa. Samat kadut olivat aamupäivällä autioita, täynnä roskia ja kurjat nukkuivat oviaukoissa. Yllättäen tulinkin Miradouro Pedro de Alcantaliin, siitä oli tuttu reitti Baixaan ja Alfamaan. Ginja D’Alfama oli suljettu! Jäin lounaalle Solar de Veziin (soppa, tosta mista ja lasi viiniä 5,70€). Kävelin takaisin Baixa-Chiadon metroasemalle ja kävin varaamassa viimeiset yöt ennen kotilentoa Lisbon Poets Hostelista.
http://www.lisbonpoetshostel.com/public_html/pricing.php?lang=en&inf=1

Iltapäivällä kävelin vielä Cais do Sodreen ja sieltä takaisin hosteliin suihkuun ja huilaamaan. Respan Inez suositteli huomenna metrolla menoa Santa Apollonian asemalle. Huilin aikana hostel täyttyi uusista asukkaista; nyt minäkin voin riemastua sillä vaihdokkeina sain viisi nuortamiestä samaan dormiin. Väki on kansainvälistä; ainakin saksalaisia, ranskalaisia, italialaisia, ausseja, venäläisiä ja minä. Istuimme porukalla olohuoneessa omien tai talon tietokoneiden äärellä.

Illalla menin läheiseen nepalilais-intialaiseen Restaurante Nepaan syömään. Puitteet olivat varsin kalseat; vaaleanpunaiset kaakelit, tarjoilijat pelasivat kännyköillään, telkkarista tuli joku Haluatko miljonääriksi –tyyppinen ohjelma ja olin ainoa asiakas, mutta butterchicken ja raitamix maistuivat hyviltä ja laskun loppusumma oli vain 11€. Ilta oli vielä varsin nuori ja kävelin Rossio-aukion lähelle ginja-lasilliselle. Siitä Baixa-Chiadon metroasemalle, joka on mainio; kartassa se on merkitty kahteen kohtaan, sillä sisäänkäyntejä on kaksi, maan alla siirrytään paikasta toiseen ja liukuportaat ovat todella pitkät. Ostin vielä bican Luis de Coesin aukiolla ennen kuin kävelin hosteliin. Tuntui tosi mukavalta kun osasin suunnistaa keskustassa ilman karttaa. Kämppikset vasta lähtivät bailaamaan kun minä jo asetuin yöpuulle, olihan edessä melko aikainen lähtö. Leipä tuodaan seitsemältä, sen jälkeen saan taas tuoreen aamiaisen.

Joku saksalaisista pojista kuorsasi koko yön. Aussit tulivat nukkumaan vähän ennen kuutta, minulla soi herätys puoli kahdeksalta. Aamiainen oli varsin hiljainen, kunnes aloimme jenkkitytön kanssa rupatella. Hän kehui San Franciscolaisena viihtyvänsä hyvin Lissabonissa, on niin kotoista kun on kukkuloita. Hän opiskelee Espanjassa, mutta kouluviikko on vain kolmipäiväinen, joten pitkänä viikonloppuna ehtii vähän reissatakin. Yritin pakata hiljaa poikia herättämättä. Kävelin Baixa-Chiadon metroasemalle ja henkilökunnan ohjastamana ostin lipun Santa Apollonian juna-asemalle. Unohdin jälleen kerran, että lippu pitää leimata, joten en päässyt Apolloniassa asemalta ulos, ennen kuin henkilökunta tuli taas hätiin. (Minulla taitaa siis olla käyttämätön lippu kukkarossa.)


PORTO

Junamatka Portoon meni mukavasti lueskellen ja maisemia katsellen. Rannikkoa en päässyt ihailemaan, sillä rata kulki sisämaassa. Coimbra saattaa sittenkin jäädä tällä reissulla väliin, sen voisi vaihtaa Espinhoon varsinkin jos tämä helle vielä jatkuu. Tai sitten teen Espinhoon päiväretken, junamatka kestää puolisen tuntia. Kilometrikaupalla hiekkarantaa, jossa kulkee laudoista rakennettu kävelytie. Ehkä fillarin vuokraaminenkin onnistuu? Rakennuskanta näytti olevan matalaa, jotain siirtomaa-aikaista muistuttavaa.

Campanhan asemalla kysyin taas neuvoa, sain ostettua metrolipun Trindadeen ja kartan avulla löysin Eden House Hostelin. Nuori isäntäni Guilherme änkytti pahasti, ulkona päivysti kaksi tappajakoiraa (ihan kilttejä kuulemma) ja muutenkin paikka vaikutti varsin mukavalta. Isäntäperhe asuu yläkerrassa, joten henkilökunta on aina saatavilla. Sain pedin, ulkoavaimen ja lukollisen kaapin.

Mittari näytti +31 kun lähdin kävelemään kohti keskustaa. Tuli tuttu tunne ja luulin jo käveleväni Rua Katarinaa, mutta se olikin joku toinen aivan samanlainen kävelykatu. Päädyin Praca de Carlos Alberton reunalle lounaalle. No Feminino Com -ravintolan henkilökunta puhui ranskaa ja etukäteen jo kauhistelin laskun suuruutta. Mutta salaatti, turskapallerot ja olut maksoivat alle seitsemän euroa. Jatkoin kävellen alamäkeä, sillä tyhmempikin ymmärtää, että kun kävelee tarpeeksi alas tulee vesi vastaan. Ja niin päädyinkin Ribeiraan, otin parit kuvat ja palasin takaisin liki samaa reittiä. Kaupunki alkaa pikku hiljaa hahmottua päässäni. Kävin kaupassa ja hostelissa menin suoraan suihkuun. Nettiyhteys ei sisällä oikein toiminut, ulkoistin itseni puutarhaan ja skypetin miehelle. Tähän asti olimme olleet eri aikoihin kotosalla. Suomessa kuulemma sataa, tuulee ja myrskyää...

Sain seurakseni nuorenparin Uudesta Seelannista ja vanhemman, erittäin puheliaan rouvan Skotlannista. Akkujen lataamiseen vedoten poistuin sisälle. Alakerrassa tapasin nuoren emäntäni Anan ja perheen pikkuisen, reilun vuoden ikäisen Emman.

Lähinurkissa ei ravintoloita juurikaan ole, kävelin keskustaan, tutun bussiaseman (Norte) kautta Katarinalle asti. Kuten viimeksi totesimme, tässä kaupungissa on yllin kyllin kahviloita ja leipomoita, mutta ravintolat ovat hyvin piilossa. Päädyin melkein Ribeiraan saakka ja nälkäisenä sai pubiruoka kelvata. Jalkapalloa telkkarista ja tupakointikielto on tuntematon käsite tässä baarissa, mutta salaatti oli raikas, viini muheva ja kahvi (vain Lissabonissa tilataan bica, minua oikaistiin) aina tehokas uneliaisuuden tappaja. Paikasta olisi myös voinut ostaa portviinipullon mukaan, eikä yhtään huonoon hintaan. Osasinkin jo suorinta tietä kotiin, matkaa ei tainnut olla kuin reilu kilometri. Matkan varrella huomasin saman pikkupaikan, jossa miehen kanssa käväisimme viime kerralla. Tuntui, että paikan osoite oli muuttunut, mutta omistaja taisi jo viimeksi pakoilla sekä verottajaa että poliisia. Täytyykin käväistä siellä joku ilta.

Porto on siitä mukava paikka, että (ainakaan minun kokemukseni mukaan) täällä ei ole taskuvarkaita ja kerjäläisetkin ovat kovin kohteliaita. Minut pysäytti Johnny Deppin näköinen kapeakasvoinen mies, joka kysyi puhunko englantia ja kertoi olevansa ammattipianisti, opiskelleensa siellä ja täällä etc. ja kadottaneensa lompakkonsa. Siinä vaiheessa kiitin ja käännyin jatkamaan matkaani, mies kiitti vähintään yhtä kohteliaasti ja toivotti hyvää iltaa.

Hostelin olohuoneeseen oli kokoontunut asukkaita lukemaan ja selaamaan läppäreitään. Liityin joukkoon, sillä skottirouva nukkui jo pedissään; hänellä on aikainen herätys aamulla ja matka jatkuu.

Ihanan hiljaista ja viileää! Vain skottirouva kuorsasi koko yön. Kukot alkoivat kiekua, ennen kuin rouvan herätys (tuutulaulu!) soi puoli seitsemältä. Suihkuun alkoi olla jonoa, sillä niitä on käytettävissä vain kaksi. Minullahan ei ollut mikään kiire, joten annoin muiden käyttää kylppäreitä ensin.

Varsovalainen huonekaverini suositteli itäistä Portugalia (lähellä Espanjan rajaa), mikä houkuttelisi kovasti, mutta muuttaisi suunnitelmani täysin uusiksi. Hän kehui paikkoja rauhallisiksi ja turistittomiksi, mutta hän taisikin olla erakkoluonne ja tottunut patikoimaan yksikseen. Busseja niihin pikkukyliin kulkee harvakseltaan ja ne lähtevät yleensä aamuvarhain. Minä yritän tällä reissulla välttää aamulähtöjä, istun mieluummin pitkään aamiaisella ja pakkaan rauhassa. Aamiaiselle tuli kanssani toinen huonekaverini, pieni tyttö Barcelonasta. Johan minulla äidinvaistot heräsivät ja hiljaa mielessäni mietin, miten tämä pärjää täällä yksinään.

Näytti taas tulevan helteinen päivä, joten toppi ja shorsit saivat riittää. Suunnistin kohti kaupungin uutta osaa, jossa ei paljon kuvattavaa ollut. Kahviloista tulvi ulos tuoreen kahvin tuoksu. Palasin mutkan kautta Ribeiraan ja kävelin Vila Nova de Gaiaan. Huhtikuussa on valmistunut ilmarata, jota myöten turistit voivat laskeutua kabiineilla alas rantaan ja ihailla samalla Ribeiran näkymiä. Aamupäivän auringonvalo oli niin kaunis, että kuvasin taas hullun lailla, vaikka nämä näkymät onkin jo kuvattu viime kesänä. Kävellessäni kotiin päin Guilherme ohitti minut fillarillaan ja moikkasi mennessään. Kävin lähimarketissa ostamassa portviinipullon (4,48€), kävin suihkussa ja istuin pihapuiden varjoon kuuntelemaan mukavaa musiikkia, joka kuului sisältä. Koirat tulivat tervehtimään, nekin kuumuudesta laiskoina.

Sain aussitytön seurakseni dormiin, joka alkaakin olla naisten huone. Siestan jälkeen oli vielä jaksettava lähteä keskustaan, jotainhan on taas syötävä. Harmin paikka; Cozinha dos Loios (se "Leijona-baari") oli kiinni, joten kävelin alas joenvarteen ja jäin Restaurante O Ganchoon syömään. Siitä oli hieno näköala iltavalaistuksessa loistavaan siltaan ja sen takana oleviin rakennuksiin. Palasin mutkan kautta Eden Houseen, jossa Emma taapersi keittiöstä minua vastaan. Pakkohan tänne on joskus tulla uudelleen, katsomaan miten tyttö on kasvanut!

Myöhemmin kuuden hengen dormi täyttyi lähes viimeistä petiä myöten. Barcelonalaistyttö kotiutui tupakansavun saattelemana joskus yöllä. Missä lie päivänsä viettänyt. Surkea pieni otus, joka tyhjentää aamiaispöydän vatsaansa aamuisin ja varaa sen jälkeen kahdesta kylppäristä toisen matkalaukkuineen lähes tunniksi.


ESPINHO

Yö oli taas lämmin, onneksi näin hiljaisessa paikassa voi jättää ovet ja ikkunat auki. Unta ei riitänyt kuin seitsemään saakka. Hiivin alakertaan surffailemaan netissä, katsoin juna-aikataulut Espinhoon ja Aveiroon ja varasin samalla Aveiro Rossio Hostelista pari yötä.
http://www.aveirorossiohostel.com/

Julkisen liikenteen käyttäminen on täälläkin tosi helppoa, kun vain kehtaa kysellä. Latasin pahviseen metrokorttiini kolme matkaa (á 1,10€) ja Cambanhan asemalla ostin lipun (1,60€) paikallisjunaan, joka kulkee Aveiron ja Porton väliä. Jäin kyydistä Espinhossa, ranta on näköetäisyydellä joten minäkään en voinut eksyä. Kiertelin ensin kaupungilla, jossa ei paljon nähtävää ollut. Lättänä paikka, jonka kadut sunnuntai oli hiljentänyt. Porukkaa meni joko kirkkoon tai rannalle. Minäkin palasin rantakadulle ja sitähän riittää; maantie muuttuu hiekkadyynit ylittäväksi laudoista rakennetuksi kävelypoluksi (taitaa olla peräti 15 km), josta paikoitellen poikkeaa pätkä rannalle päin. Rannan olivat valloittaneet kalastajat, aallonmurtajan toisella puolella harjoittelivat surffaajat. Uimareita ei juuri näkynyt, tyrskyt olivat valtaisat ja vesi jääkylmää. Kävelin ensin lautapolkua toiseen suuntaan ja rantaa myöten takaisin. Ihmettelin äkillistä ilotulitusta, olihan kirkas päivänpaiste, mutta pauke oli ilmeisesti ilmoitus kalastuskisan päättymisestä. Kävin huuhtaisemassa jalkani Bar Costa Verdessä ja jäin lounaalle. Sosekeitto, chorizo, leipä, vesi ja olut yht. 5,60€ ja upeat maisemat kaupan päälle!


PORTO

Ostin asemalla lipun takaisin Portoon ja kas, pääsinkin IC-junan kyytiin, sama jolla itsekin tulin Lissabonista. Kotimatkan kävely Trindaden metroasemalta tuntui lyhyeltä nyt, kun tie oli tuttu. Suihkutin hiet ja hiekat ja tervehdin uusia seuralaisiani, tytöt San Fransiscosta ja Sydneystä (Robyn I) ja ehkä vähän vanhempi (mistä näistä aasialaisperäisistä tietää?) nainen (Robin II) Madridista, joka tosin työskentelee Lontoossa ja on syntynyt Sydneyssä. Yllättävän paljon täällä tapaa yksin reissaavia naisia. Portugali on siihen oikein sopiva, tällä kerralla ei edes Lissabonissa tullut tunnetta, että joku yrittää viedä omaisuuttani.

Siirryin pihalle koirien seuraksi, uros olisi halunnut leikkiä, mutta oli aivan liian kuuma. Vaihdoimme miehen kanssa kuulumiset skypellä. Emma heräsi päiväunilta ja tuli isin kanssa ulos, koiratkin heti terästäytyivät vahtimaan pientä. Tytöt hävisivät jonnekin ja minua ramaisi niin, etten olisi millään viitsinyt lähteä enää mihinkään, mutta pakko oli ulkoistaa itsensä ja lähteä etsimään sopivaa ruokapaikkaa. Keskustaan päin kävellessäni Robin II käveli vastaan ja pysähdyimme juttelemaan. Kun jatkoin matkaani, ranskalainen mies pysäytti minut ja kyseli sopivaa majoituspaikkaa. Tietysti suosittelin Eden House hostelia ja huikkasimme ”See you later”.

Ensimmäiseksi kävin tsekkaamassa Cozinha dos Loiosin, mutta se oli kiinni. Harmitti, kun en ollut käynyt siellä edellisinä iltoina. Tein kävelylenkin Ribeiraan ja palasin takaisin, mutta paikka pysyi suljettuna, ehkä sunnuntaista johtuen. Mistäs nyt löydän mukavan pikkupaikan viimeiselle Porton illalle? No sattumalta tietenkin. Vastapäätä Duas Nacoes –pensionaattia oli piskuinen Novo Ambiente, jonka ulkopöydän äärellä lauloi Nane fadoa ja bossa novaa. Siinä oli sopivasti vapaana pöytä yhdelle, kävin sisällä tilaamassa kanaa (vihdoinkin!), salaatin ja viinin ja istuin ulos nauttimaan musiikista muiden mukana. Pöytiä ja kukkaruukkuja siirreltiin sitä mukaa, jos joku auto halusi ohittaa paikan. Ohikulkijat pysähtyivät seinänvierustoille kuuntelemaan musiikkia, minä olin tyytyväinen kun sain sen viimeisen istumapaikan. Kanaa ja perunamuusia oli vaikka kahdelle, hyvä syy kuunnella koko ”konsertti” ilman kiirettä. Lopetettuaan laulunsa Nane kierteli pöytien luona jutustelemassa ja kertoi, että hänen äitinsä on saman niminen kuin minä! Tilasin vielä kahvin ja maksoin tippien kera 25€. Hetken mietin, missä päin Portoa mahdan olla, mutta tuttu aukio olikin aivan vieressä ja siitä suora tie kotiin. Dormimme oli täyttynyt, kun ranskalainen Fabio oli osannut tulla ohjeitteni mukaisesti Eden Houseen.


AVEIRO

Vahingosta (siis jonottamisesta) viisastuneena nousin aamulla puoli kahdeksalta ja varasin suihkun itselleni. Menin alas aamiaiselle ja luin samalla Suomen uutiset (ja hurrr... säätilan). Pakkasin hiljalleen, enhän voinut lähteä, ennen kuin Emma heräisi ja tulisi alakertaan. Lupasin tulla joskus uudelleen, katsomaan kuinka kaunis tytöstä on tullut.

Menin metrolla Campanhaan ja ostin junalipun Aveiroon. Kun seisoin laiturilla ja kuuntelin portugalinkielisiä kuulutuksia mitään ymmärtämättä, porukka lähti ykskaks kävelemään rappuja alas. Otin yhtä tyttöä hihasta kiinni että mitämitä? Lissabonista myöhässä tullut juna varasi ilmeisesti raiteen ja Aveiron juna lähtee joltain muulta. Maanalaisessa käytävässä valotaulut kertoivatkin, mihin piti mennä. Junamatka sujui rattoisasti äidin vanhoja lehtiä lukien. Repäisin niistä mukaan kirja-arvostelut ja ristikot.

Kysyin suuntaa ja nousin Avenida Doutor Lourenco Peixinholle. Kävelin tätä pitkää katua liikenneympyrään saakka, kysyin taas neuvoa ja kaksi opiskelijatyttöä lähti saattamaan minua. He osoittivat minulle Palace Hotellin, mistä lie kuvitelleet, että MINÄ olisin siihen menossa. Kiitin ja hain hotellin respasta kaupunkikartan. Olinkin ihan nurkilla, kulman takaa löytyi Rossio-aukio ja Aveiro Rossio Hostel kauniissa, turkoosin värisessä talossa. Kulmakunta vaikuttaa ensinäkemältä rauhalliselta ja tosi kauniilta, kanaalikin on ihan vieressä. Saisin petini vasta kahdelta, joten jätin tavarani sisälle, tyttö näytti minulle pikaisesti paikat ja antoi ovikoodin ettei tarvitse rimputella.

Kuvasin kanaalin varrella olevia risteilyveneitä ja tutustuin lähinurkkiin. Aikas pieni paikka Aveiro tuntuu olevan, eiköhän kaksi yötä riitä tässä kylässä. Alkoi olla jo nälkä ja jäin yhden kävelykadun varrelle Cafe Bar Boliden ulkoterassille syömään. Selkäni takana olevasta levykaupasta tuli ulos fado-musiikkia. No kuuntele tässä nyt mitään fadoa kun naapuripöytiin tuli paikallisia ukkoja politikoimaan kädet viuhtoen! Syötyäni löysin Sparin, ostin jogurttia ja juotavaa ja palasin hosteliin. Sain petipaikan kattohuoneesta, kahdeksan hengen dormi, jota tällä hetkellä majoittaa minun lisäkseni kaksi pitkää miestä. Vein ostokset jääkaappiin ja kävin suihkussa. Ja sitten siestalle!

Jäin yksin dormiini, illemmalla minäkin lähdin syömään. Kävelin suoraan kinkkiin, jossa ei ollut ketään. Siisti paikka ja edulliset hinnat, missä asiakkaat? Musiikki oli jotain kiinalaista Eija Kantolaa vastaavaa. Yritin kysellä, mitä special salaatti sisältää, mutta se jäi taas arvoitukseksi. Annos oli iso, vihannesten päällä oli lihasuikaleita, ehkä kanaa tai possua. Chili ankka ei ollut läheskään niin tulista kuin alkusalaattini. Syötävää olisi taas ollut hyvinkin kahdelle. Ilmeisesti olin liian aikaisin liikkeellä, ravintolaan tuli muutama muukin asiakas ja lisää henkilökuntaa tai muita sukulaisia. Kävelin pienen lenkin keskustan hiljaisilla kävelykaduilla ja jäin hostelin nurkalla olevan baarin terassille iltakahville.

Yö oli hiljainen ja viileä, välillä tuntui jopa kylmältä, laitoin ikkunan pienemmälle ja peiton päälleni. Se oli niin painava ja kuuma, että oli parempi viskaista se jalkopäähän. Vieruskaverini puhui unissaan espanjaa. Aamiaispöydässä selvisi kuitenkin, että seuralaiseni ovat molemmat hollantilaisia. Kerroin toisen (tummemman ja karvaisemman) puhuneen unissaan ja siksi luulin hänen olevan espanjalainen. Hän kuulemma asuu Espanjassa ja puhuu kieltä sujuvasti. Totesin, että taisi olla paikallista tyttöystävää ikävä. Kaveri myönsi ja kertoi olevansa fillarilla liikkeellä pitkin Portugalia, tosin käväisee viikonloppuna lentäen kotona, kun isoäiti oli buukannut lentoliput ja vannottanut tulemaan. Nämä kun voivat käyttää Ryan Airin halpoja lentoja, myös Portoon.

Pesin eiliset pyykit, tällä reissulla tulisi hyvin vähillä vaatteilla toimeen kun on näin kuuma ja joka päivä voi huuhtaista päivän pyykit. Turhaan kannan mukanani lämpimiä vaatteita ja trekkareita, kun mistään sateista ei ole tietoakaan. Varasin kahden yön majoituksen Coimbrasta.
http://sofiachillhouse.com/

Kävelin pitkin kanaalin vartta ja kuvasin ohi ajavia veneitä. Keskustasta ostin kortteja ja fado-cd:n. Pitkään mietin Cristina Brancon ja Ana Mouran välillä, lopulta päädyin jälkimmäiseen, onhan se ollut pitkään hankintalistalla. Branco tulee joulukuussa konsertoimaan Helsinkiin, mutta lippujen hinnat ovat niin kalliita kahdelle, että sillä ostaa uusimman cd:n, herkkuja ja portugalilaista viiniä kotiin. Sain kiertää koko korttelin, ennen kuin löysin sisäänkäynnin hautausmaalle. Siellä oli komeita mausoleumeja perheille. Kävin lounaalla Cafe Bar Bolidessa (soppa, vesi ja olut 3,10€) ja jatkoin kävelyäni kaupungin uuteen osaan. Matkalla poikkesin postiin ostamaan merkit. Siellä myytiin myös kirjoja, joita paikalliset lukivat odottaessaan vuoronumeroaan. Ilmankos neiti T. puhuu riboista (”Ai meinaat laittaa nuo pitsiribat?”), täällä alusvaatekaupat ovat nimeltään Ribasil. Kävelin koko Avenido Dr. Lourenco Peixinhon loppuun saakka, aina rautatieasemalle asti.

Nahka alkoi kärventyä, joten palasin hosteliin siestalle. Karvaisempi hollantilainen oli jatkanut fillaroiden matkaansa. Suihkun jälkeen asetuin ulos patiolle kirjoittelemaan ja skypetin miehelle. Kuvayhteys toimi sisällä paremmin, sain samalla näytettyä vähän tätä mukavaa, hyvällä maulla sisustettua majapaikkaa. Ehkä paras hostel, missä minä olen majoittunut (tosin vielä on Lisbon Poets Hostel testaamatta).

Lähdin auringonlaskun aikaan ulos ottamaan vielä viimeiset kuvat kanaalista ja siinä lilluvista veneistä. Jäin syömään L&A Cubataan turskapalleron ja grillatut sardiinit. Perunat olivat tönkkösuolattuja, vettä tulee siis kulumaan yön aikana runsaasti. Paikassa olisi myöhemmin ollut musiikkia, mutten jaksanut jäädä siihen lipittämään lisää viiniä vaan kävelin vähän kauppakeskuksen kulmilla ja palasin hostelin viereiseen baariin iltakahville.

Hostel vaikutti hiljaiselta; olohuoneessa kaksi tyttöä rupatteli keskenään. Hollantilaispoika (ai se pitkäkö? No tuskin paljon yli kahden metrin) oli jo nukkumassa kun kymmenen aikoihin nousin yläkertaan. Saimme seuraksemme uuden karvaturrin, joka onneksi oli hiljaista sorttia.

Kaksimetrinen nousi jo puoli kuuden aikoihin, mitäs meni niin aikaisin nukkumaan. Alkoi kuulua auton tuuttausta; karvaturrin puhelin hälytti. Hän puhui hiljaa tyttökaverinsa kanssa, sen jälkeen puhelin piipitti vielä pari kertaa viestiä, kunnes viimein soitti myös herätystä. Yritin sinnitellä sängyssä kahdeksaan, kävin suihkussa ja menin aamiaiselle karvaturrin seuraksi. Hollantilainen kertoi käyneensä kävelemässä auringonnousun aikaan ja palanneensa sitten nukkumaan.

Aveiro Rossio on valoisa ja avara hostel, kauniisti sisustettu ja kalustettu. Muiden hostelien huonekalut ja astiat ovat lähes järjestään Ikeasta, täällä on pidetty kiinni omasta, hyvästä mausta. Alakerta on kuin jonkun koti, todella mukava ja viihtyisä. Ylhäällä on dormeja kahdessa kerroksessa, lisäksi on kahden hengen huoneita omilla kylppäreillään. Alakerrassa on myös inva-kylppäri, mutta hissittömässä talossa on kyllä vaikea kulkea kapeita portaita jos on liikuntavammainen, ehkä yösija löytyy tarvittaessa henkilökunnan tiloista tai hissi onkin jossain piilossa? Ulkona on patio ja pyykin kuivatuspaikka.


COIMBRA

Pakkasin tavarani ja kävelin juna-asemalle. Ostin lipun Coimbran junaan, jota ei tarvinnutkaan kauan odotella. Noin tunnin kuluttua jäin pois Coimbra B–asemalla, joka Lonely Planetin kartan mukaan olisi lähempänä Rua da Sofiaa. Taisin tulkita karttaa väärin, katukyltit puuttuivat ja pysähdyin lähes joka kahvilan kohdalla kysymään tietä. Lopulta näin Tivoli Hotellin viitan, marssin taas respaan pyytämään karttaa ja oikeaa suuntaa. Olinkin ihan lähellä Sofiaa, mutta hostel oli piilossa ilman minkäänlaista nimikylttiä. Numeron 56 kohdalla oli naisten vaateliike, menin sisälle ja siellä oli ovi, joka johti yläkerrassa olevaan Sofia Chill House hosteliin. Olin ainoa asukas, henkilökuntaa oli tuplasti. Sain petivaatteet, pyyhkeen ja lukollisen kaapin avaimen. Hostel on kalliimpi, mutta heikompitasoisempi kuin edelliset majapaikkani, siksi odotin kaupungin hintatasonkin olevan korkeampi. Lämpötila +33, tumma olut terassilla 1,20€ ja portviinipullo kaupassa 3,59€. Tällaiset lukemat täällä.

Lähdin ulos ja kävelin päin lasiovea, jonka alakerran kauppiastäti oli jostain syystä sulkenut. Kuljettuani jonkun aikaa vanhan kaupungin kävelykaduilla kävin Coimbra A–asemalla, joka on aivan joen vieressä. Lounaaksi söin ensimmäisen kerran francesinhan (paahtoleipien välissä kokolihapihvi, kinkkusiivuja ja nakkeja, päällyksenä juustokuorrutus ja kastike), loppureissulla ei tarvitsekaan syödä lihaa. Kotimatkalla poikkesin kauppaan, hostelissa menin suoraan suihkuun. Istuin ulkopöydän ääreen kirjoittamaan ja skypettämään. Valitsin huoneen, joka ei ole kadulle vaan sisäpihalle päin, siellä pitää meteliä ainoastaan ilmalämpöpumppu. Ehkä sekin hiljenee yöksi, kun ilma viilenee.

Väsytti niin, etten olisi millään jaksanut lähteä enää mihinkään. Ja mikä pakko minun oli lähteä? Lounas oli niin tuhti, että päätin jäädä viettämään koti-iltaa Inezin ja Fernandon seuraan. Sekoitin juotavan jogurtin joukkoon raksuja, joita keittiössä oli tarjolla noin kahdeksaa eri sorttia. Siirryin ulos istumaan ja sytytin pöydälle pari tuikkua, turha niitä kaikkia on kantaa mukana ympäri Portugalia. Kun talo ei tarjonnut musiikkia, soitin läppärillä youtubesta fadoa. Fernando kävi kysymässä, haluanko liittyä seuraan kun he syövät ystäviensä kanssa jonkun hankkimat ruuat pois. Kieltäydyin kutsusta francesinhaan vedoten, kunhan roikun muuten mukana loppuillan.

Ensimmäinen kokonainen nukuttu yö! Aivan hiljaista, niin sisällä kuin talon ulkopuolellakin. Aveiron mainion aamiaisen jälkeen tämä tuntui varsin köyhältä; paahtoleivän päälle voita ja hilloa, oman jogurtin joukkoon muroja. Kahvia ei ollut valmiina eikä mehua tarjolla, joten keitin itselleni teen. Päivästä näytti tulevan taas pilvetön, mitä nyt talojen välisestä avoimesta kuilusta voi päätellä. Pitäisi kuvata Coimbra ja selvittää, miten täältä pääsee helpoiten Penicheen. Tosin minulla on vielä aikaa yöpyäkin jossain matkan varrella. Kyselin Ineziltä ja sisään poikenneelta kaveriltaan Sofialta suosituksia ja nämä (ehkä ranteessani roikkuvasta ristin muotoisesta Kalevala-korusta johtuen) kehuivat kovasti Fatimaa ja arvelivat minun pitävän siitä.

Löysin suorimman tien juna-asemalle (Coimbra A) ja kysyin siellä jatkoyhteyksiä. Poikittaisliikennettä ei todellakaan ole, joten joudun menemään Penicheen mutkan kautta. Fatimaan pääsee junalla, ehkä sieltä löytyy myös mukava majoitus? Vähän harmitti, kun joka kuukauden 13. päivä vietettävät katolilaiset pyhiinvaellusjuhlat (vuosittain viimeinen kerta on juuri lokakuussa) jäävät sivuun, mutta ehkä majoituskin löytyy näin ollen helpommin. Sieltä pitäisi päästä Caldas da Rainhan kautta Penicheen.

Palasin takaisin kartta kädessä ja otin aikaa. Rua da Sofian majapaikkaan kului kävellen vajaa 10 minuuttia, vaikka pysähdyin välillä kuvaamaan. Kävelin ylös yliopistolle, sieltä alas joenvarteen ja johtuuko sitten eri pituisista jaloistani, että kävelin pyöreän ympyrän ja huomasin olevani taas tutuilla kävelykaduilla. Kun menin vähän sivuun leveimmiltä kävely- ja kauppakaduilta, olin yksin kapeilla, hiljaisilla kujilla. Muuten kaupungin ilmapiiri on hyvin energinen, paikka kuhisee opiskelijoita, joita on saapunut Coimbraan joka puolelta maapalloa. Täältä varmasti löytyisi mukavia kuppiloita ja klubeja, jos olisi enemmän aikaa. Kävin kahvilla, oluella ja lounaalla ennen kuin palasin kämpille suihkuun ja torkuille. Tarkoitukseni oli kävellä Fado da Casaan kuuntelemaan livemusiikkia, mutta herättyäni paikan ovi oli jo suljettu kun kapusin mäen ylös. Illallisen söin Mt Everestissä ja taas kerran olin (hetken) ainoa asiakas. Juttuseura kyllä kelpaisi silloin tällöin... Samosat, valkosipulikana riiseineen ja mangolassi; olin taas aivan täynnä. Juttelin tarjoilijapojan kanssa, joka on myös käynyt Helsingin Mt Everestissä, sen lisäksi hän on opiskellut Karjaalla!

Palatessani Sofia Chill Houseen samalla oven avauksella tuli muutakin porukkaa sisään. Vein taas tuikut ulkopöydälle ja seuralaiseni kutsuivat minut syömään kanssaan. Kieltäydyin ruokakutsusta, istuin hetken juttelemassa brassien, paikallisten ja kahden (äiti + tytär) azorilaisen kanssa ja vetäydyin omaan huoneeseeni kirjoittelemaan ja selvittämään majoituksia. En saanut vastausta Fatima Residencial Santo Amaroon lähettämääni kyselyyn, joten majoitus on joko vedettävä hihasta tai yritettävä jatkaa matkaa eteenpäin jo huomenna. Penichen majoitukset olivat varattuja kaksi seuraavaa yötä, varasin sieltä kaksi yötä ennen paluutani Lissaboniin.


EI MENNYT NIIN KUIN STRÖMSÖSSÄ!

Henkilökunta kavereineen möykkäsi yli puolenyön ikkunani takana. Suljin toisen ikkunan, työnsin tulpat korviin ja nukuin viiteen saakka, jolloin porukka palasi baarista. Eivätkä he edes yrittäneet olla hiljaa! Pojat kolistelivat kengät jaloissa narisevilla puulattioilla ja kun kävin vessassa, yksi valmisti keittiössä itselleen pastaa. Vihdoin tuli hiljaista, minäkin nukahdin uudestaan. Kymmenen jälkeen kävin kolkuttamassa staffin ovea, että sain avaimista maksamani vitosen takaisin. Kävelin suoraan Coimbra A-asemalle ja ostin lipun Fatimaan. Junamatkalla selasin Lonely Planetia ja päätinkin jatkaa päätepysäkille, Entroncamentoon saakka. Luulisi sieltä pääsevän helposti Óbidokseen, kun se on samalla suunnalla. No, se oli ensimmäinen mokani tällä reissulla, toivottavasti jää myös viimeiseksi.

Tässä maassa ei ole poikittaista junaliikennettä lainkaan ja ohjeet ovat aina kovin hämäriä. Aina pitäisi pyytää vähintään kaksi mielipidettä! Harvat virkailijat puhuvat englantia ja varsinkin numerot menevät pahasti pieleen. Harkitsin Óbidokseen menoa bussilla, mutta olisin joutunut koukkaamaan Lissabonin kautta ja juna-aseman virkailijan (+ bussikuskin) mielestä pääsen junalla perille aiemmin. Kävin soppalounaalla aseman läheisessä ravintolassa, soppaa tuli koko kattilallinen, mutta olut oli pienenpieni, kahvi vieläkin pienempi. Eikä laskukaan ollut suuri, alle 3€. (Paikallisen VR:n henkilökunta istui samassa paikassa lounaalla ja näytti siinä kuluvan ainakin pullo viiniä mieheen.)

Ostin lippunivaskan Óbidokseen (kolmella vaihdolla) ja menin neuvotulle laiturille odottamaan. Junani lähti kyllä joltain muulta, sillä minä nousin väärään junaan ja kaiken lisäksi väärään suuntaan! Kondari kehotti jäämään kyydistä Mato de Mirandassa ja odottamaan puolen tunnin kuluttua tulevaa junaa takaisin päin. Vain sirkat sirittivät kuivassa ruohikossa ja tuuli suhisi tyhjän asemarakennuksen nurkissa, aivan kuin jossain lännenleffassa. Palasin samoja raiteita takaisin Entroncamentoon ja siellä minut neuvottiin pohjoiseen menevään junaan, jonka pääteasema on Coimbra B. Ei voi olla totta! Koko päivänkö tässä sahaan eestaas, kuluu aikaa ja rahaa aivan turhaan.

Seuraava middle of nowhere oli Alfarelos. Siellä oli peräti kahden ja puolen tunnin odotus, ennen kuin pääsisin jatkamaan matkaani. Olut sentään maksoi vain euron. Tulen ilmeisesti myöhästymään lopuista vaihdoista, pitää vain keksiä jostain yösija ja mennä vasta aamulla Óbidokseen. Ihan on reissumeininkiä! Odotellessa otin toisenkin euron pretan. Vessassa simahti lamppu, onneksi mies oli lähtiäisiksi pistänyt taskulampun reppuuni. Hän viestitti, että vaimo on tainnut pudota kartalta, kun tekstailin näiden pienten juna-asemien nimiä.

Aurinko alkoi laskea ja mittarikin näytti enää +32. Onnekseni pääsin samalla junalla Óbidokseen saakka. Tosin Calhas da Rainhassa juna seisoi pitkään, vaihtaen toisille raiteille.


ÓBIDOS

Saavuin vihdoin iltapimeällä Óbidokseen, autiolle ja lähes pimeälle asemalle. Onneksi kyydistä jäi pois myös tyttö, joka asui asemarakennuksen yläkerrassa. Tartuin häntä hihasta ja kysyin Rua Adelaide Ribeireteä tai Guesthouse Argonautaa, mutta tämä ei tiennyt kumpaakaan. Ystävällisesti hän soitti minulle taksin, joka hetken kuluttua tuli hämärälle takakujalle (uusi auto, ilman taksikylttiä). Kuski tiesi Casa Argonautan ja vei minut neljällä eurolla ylös kukkulalle, suoraan majapaikan ovelle. Emäntäni Concha toivotti minut tervetulleeksi, hän ei ollut saanut sähköpostiani, mutta talossa oli tilaa ja valitsin kuuden hengen dormista tiibetiläisellä kankaalla muusta huoneesta erotetun makuusopen, jossa on pieni parveke. Seuranani oli taas tatuoitu karvaturri, joka oli jo vetäytynyt petiin lukemaan.

Aioin saman tien lähteä etsimään ruokapaikkaa. Conchalla oli ystäviä illallisvieraina ja hän kysyi, kelpaako hänen ruokansa. ”Turha sinun on mihinkään lähteä, mahtaako mikään ravintola olla enää aukikaan.” Yksi vieraista kysyi, haluanko mustekalaa vai kanaa ja kun vastasin, että kaikki käy, eteeni lastattiin salaattia, mustekalarisottoa, uunikanaa, leipää ja viiniä. Sen jälkeen oli tarjolla itkevän kypsää, lusikoitavaa juustoa, suklaakakkua ja portviiniä. Seuralaiseni keskustelivat vilkkaasti portugaliksi, välillä vieruskaverini käänsi puheen ja osallistuin keskusteluun, kertoen samalla vähän itsestäni. Lopulta päästiin politiikkaan! ”Niin, sinä siis olet Suomesta!” Voi ei, näin pitkälle pääsin ennen kuin Euroopan maiden taloudellinen tilanne ja sen hoitaminen tuli puheeksi! Yritin pyristellä pois keskustelusta, kun vieruskaverini nöyrästi selitti, että mikä tahansa maa voi tänä päivänä joutua finanssikriisiin. Lopulta kannoimme tiskit ja ruuantähteet keittiöön, minä kiitin ja katosin yläkertaan suihkuun ja petiin. Karvaturri jo kuorsasi leijonaboksereissaan.
http://hostel-argonauta.blogspot.com/

Aamulla laskeuduin alakertaan, jossa Concha jo puuhasteli aamiaista keittiössä. Talossa tuoksui joululta; Concha poltti illalla suitsuketta ulko-oven edessä. Karvaturrikin osoittautui suihkun ja sukimisen jälkeen siistiksi brassimies Joséksi, joka oli todella hiljainen. Koko kylä oli peittynyt sumuun, se hälveni auringon noustessa ylemmäs. Lähdin kuvaamaan kylän kujat, kaaret ja kukat. Ällistyttävän kaunis paikka! Päiväoluella istuessani terassin ohitti suomalaisperhe, jonka kanssa vaihdoimme kuulumiset. Lounaaksi kysyin salaattia ja tarjoilija vastasi, että toki löytyy salaattia ”with codfish”. Sain eteeni lautasellisen merellistä risottoa, jonka reunalla oli muutama tomaattisiivu ja vähän salaatin lehtiä. Syötyäni rupattelin brittirouvan kanssa, hänen perheensä liittyi seuraamme käytyään ylhäällä linnoituksella. Vävypoika on ruotsalainen, joka osasi sanoa suomeksi ”Ei saa peittää” (pattereita). Nousin sitten minäkin vielä ylös muurille kuvaamaan ja kävelin koko muurin ympäri. Ei ollut ruuhkaa, heti alkumetreillä tuli vastaan kolme brittinaista, joiden korkeanpaikankammo esti etenemisen. Palasin Argonautaan, jossa Concha siivosi ja José vetäytyi siestalle. Kävin suihkussa, samoin oli käynyt Concha ja vietimme alakerrassa yhteisen ”hiljaisen hetken”, hän katsoen telkkarista jotain älytöntä espanjalaista, vanhaa leffaa (espanjalaissyntyinen kun on), minä luin uutisia ja kirjoittelin.

Illan hämärtyessä lähdin metsästämään sitä kaipaamaani salaattia. Sen syötyäni kävelin hetken kujilla, joilla ei enää ollut niin ruuhkaista kuin päivällä turistiryhmien poistuttua paikalta. Maistoin ginjatilkan suklaakupissa. Óbidoksessahan tehdään ne meidänkin kotiin kuskaamat ginjat. Ovat hekin ymmärtäneet, kuinka hyvin kirsikka ja tumma suklaa sopivat yhteen. Vielä teki kahvia mieli ja pysähdyin viihtyisän Arco da Cadeian terassille. Kysyin tarjoilijalta nimen merkitystä ja hän kertoi paikalla sijainneen joskus keski-ajalla vankila ja nimi viittasi siihen (Vankilan kaari). Sisätiloissa oli suuri takka, ilmeisesti paikka on auki myös talviaikaan.

Palasin Argonautaan, jossa José valmistautui kylille ja Concha katsoi alakerrassa Espanjan TV:n uutisia. Liityin hänen seuraansa ja vietimme mukavan koti-illan kumpikin hiljentyen omiin puuhiimme. Varsinkin yksin reissatessa kaipaa mukavaa, turvallista seuraa ja siihen rakastettava emäntäni Concha on omiaan. Tasasimme vinho verden ja Concha tarjoili eilisiltana jääneitä juustoja. Olin jo sängyssäni lukemassa, kun José palasi syömästä. Hetken kuluttua hän sammutti oman valonsa ja alkoi saman tien kuorsata. Uskomattomat unenlahjat! Tiedä sitten, onko hän jollain pyhiinvaellusmatkalla vai onko mies luonteeltaan noin puhumaton, sanaakaan ei päästä suustaan muuta kuin kysymällä.

Ensimmäinen pilvinen päivä ja minä olen menossa rannalle! Aamulla Concha haki puutarhastaan minulle puskan yrttejä (Lucia lima) kotiin viemiseksi. Tapasin hänen pöhkön koiransa Mún (nimi viittaa johonkin vuoreen ja entiseen uskontoon, selitti emäntäni). Mú on alkujaan (tiibetiläistä) suden ja koiran sekoitusta olevaa rotua, mutta tämä kappale ei ainakaan mikään peto ollut. Emäntäni selvitti minulle bussiaikataulut Penicheen ja neuvoi, miten löydän oikean bussipysäkin. Aamiaisen jälkeen tein pienen lenkin, mutta en löytänyt kuin sen jo aiemmin näkemäni bussipysäkin lähellä akveduktia. Concha lupasi heittää minut autolla oikealle pysäkille, mutta ensin kävimme Mún kanssa lenkillä. Koira eteni reippaasti muurin viertä vaikka oli kuuma ja ylämäkeä. Kun käännyimme takaisin, se alkoi hidastella ja roikuttaa päätään. Epäilin, että sillä on kuuma, mutta Concha selitti, että se osoittaa vain mieltään kun tuli niin lyhyt lenkki. Hän kertoi suunnittelevansa talonsa vuokraamista muutamaksi kuukaudeksi, jotta pääsee itse toteuttamaan pitkäaikaisen haaveensa matkustaa Brasiliaan. Voi kun...

Concha heitti minut bussipysäkille (juuri sille akveduktin viereiselle) ja näytti, miltä puolelta tietä lähtee bussi Penicheen. Olisin tälläkin kerralla seissyt väärällä puolella tietä, sillä pysäkki oli vain toisella puolella, Calhas da Rainhaan menevällä suunnalla. Tosin busseissa on kyltit, mihin ovat menossa.


PENICHE

Bussimatka kesti puolisen tuntia, jäin pois päätepysäkillä ja ihmettelin, minne päin suunnistaa. Surffikauppojahan tässä kylässä riittää ja yhdestä kyselin West Hostelia. Tyttö ei ollut kuullutkaan, mutta etsi netistä samat summittaiset ohjeet mitkä itsekin olin etukäteen katsonut. Lähdin kävelemään hänen neuvomaansa suuntaan, jonka varmistin vielä yhdestä kalaravintolasta ja löysin perille.

Sain kahdeksan hengen dormista yläpedin, seuranani on ainakin kiharapäinen surffipoika Steve Australiasta, muut olivat jo aalloilla. Kävelin Bar do Quebradoon lounaalle paikallisten joukkoon. Voi, voi, viiniä ei myyty lainkaan laseittain, oli juotava koko (pieni) pullo. Perhekunnat ehtivät vaihtua pariinkin otteeseen, kun söin ja tuijotin lumoutuneena aaltoja. Olikin pitkä aika siitä, kun olin ollut meren äärellä. No, ainakin monta päivää Espinhosta. Pikkulapset ovat Portugalissa todella kauniita ja kauniisti puettuja, vauvat aivan yhtä ihania ympäri maailmaa ja aikuiset yhtä höpsähtäneitä niistä.

Hostelin lähellä on iso marketti, hain sieltä jogurttia ja juotavaa ja palasin kämpille. Sain vaihdettua alapetiin, ne ovat kaikki eristettävissä tummilla verhoille, joten naapurin valot eivät häiritse. Dormini alkoi täyttyä, ei tullutkaan lisää pitkätukkaisia surffipoikia (dam!), vaan tyylikästä porukkaa ainakin Saksasta ja Kanadasta. Illalla kyselin ruokapaikkoja ja respan poika suositteli kävelemään keskustaan ja kääntymään kohti satamaa, kadun varrella on vieri vieressä ravintoloita. Matka tuntui iltapimeällä pitkältä ja kadut olivat ihmeen hiljaisia, jopa ihan keskustassa. Menin Miramareen syömään salaatin ja grillatun lohen. Palasin hiljaisia, hämäriä kujia hosteliin ja jäin ulos istumaan muiden seuraan. Tytöillä oli ollut huonommat ruokakokemukset kuin minulla, he olivat käyneet jossain italialaisessa paikassa. Kun muut lähtivät puolenyön jälkeen baariin, minä menin nukkumaan.
http://www.hostelbookers.com/hostels/portugal/peniche/72600/

Aamutaivas oli taas pilvinen. Toivottavasti se siitä kirkastuu, että saan kuvattua nämä upeat rannat. Jollain rannalla on meneillään surffikisa, mutta ilman karttaa tai parempaa tietoa on vaikea suunnistaa mihinkään. Tarjolla oli taas muro-jogurttiaamiainen. En saanut nettiä auki, sieltä olisi voinut vähän katsella tietoa tästä paikasta. Paras vain hypätä housuihin (ehkä fillarin selkään?) ja lähteä etsimään turisti-infoa.

Aamiaiselle kokoontui taas sekalainen seurakunta ja yksi vaaleahiuksinen kaveri kysyi, mistä olen kotoisin. Kättelimme siinä sitten helsinkiläisen Tommin kanssa. Hän on Lissabonissa opiskelijavaihdossa. Saksalainen pariskunta, vancouverilainen Emily ja Tommi olivat lähdössä Supertubos Beachille seuraamaan surffikisaa ja sain kyydin heidän autossaan. Kivat kisat; ei sisäänpääsymaksua, ilmaista kahvia tarjolla, paljon porukkaa, upeat aallot ja hienoja surffauksia. Olutkin maksoi rantabaarissa vain 1,50€ vaikka hintaa olisi voinut hyvinkin olla tuplasti. Kaiken kukkuraksi taivas selkeni ja aurinko paistoi pian kuumasti.

Kisoissa pidettiin tauko, olin kuvannut tarpeekseni (pienellä kamerallani, kaikilla muilla oli puolen metrin pituiset putket ja tukijalat alla) ja lähdin kävelemään Penichen keskustaan päin. Matka ei ollut pitkä, hetken matkaa moottoritien reunaa, huoltoaseman kohdalla pääsikin jo kävelytielle, joka johti suoraan keskustaan. Löysin turisti-infon josta nappasin kartan mukaani. Kävin lounaalla ja kävelin kämpille päin, etsien samalla bussiasemaa, sitä kuitenkaan löytämättä. Hostelissa ei ollut kuin Louis, joka jätti minut talonvahdiksi ja lähti itse käymään kaupassa ja pesulassa. Yhdelle pariskunnalle sainkin myytyä privaattihuoneen. Jätin Louiksen silittämään päivän pyykit ja menin itse hiljaiseen huoneeseeni huilimaan.

Illalla kävelin keskustaan, Pateo da Lagoinhaan syömään chiliset, valkosipuliöljyssä kiehautetut katkaravut. Lisäksi lähileipomon mehevää leipää ja kuivaa valkoviiniä, päälle tuplaespresso. Kirjoitin paperiseen pöytäliinaan kiitokseni ennen kuin maksoin laskuni. Onneksi minulla on vielä kolme päivää jäljellä ja onneksi viimeinen kohteeni on iki-ihana Lissabon, muuten tulisi todella ikävä näitä mukavia pikkukyliä, joissa tarjoilijakin tunnistaa sinut (”näin sinun kävelevän tänään rannalla”). Tuntuu, että Portugali on ”minun maani”. Ehkä olen jossain aiemmassa elämässäni asunut täällä?

Loppuillan istuimme pienellä porukalla pihalla. Louis ja Steve pelasivat läppärillä pokeria. Saksalaistyttö kysyi, mikseivät he pelaa Angry Birdsiä, Louis ei ollut siitä ikinä kuullutkaan. ”Oh, this is really out of civilisation!”, totesi tyttö. Hänen poikakaverinsa suku on kotoisin Serifokselta, ilmankos tällä on tumma kiharapehko. He lupasivat kyydin autossaan Sintraan, jos ei minulla ole kiirettä Lissaboniin. Ehkä on kuitenkin paras mennä bussilla, niin ehdin vielä tiistaimarkkinoille. Viinipullot oli juotu tyhjiksi, Steve jäi luuttuamaan lattioita (taitaa saada ilmaisen majoituksen siivoamalla), kun vetäydyimme huoneisiimme, minulla seurana vain Alicia.


LISSABON

Tarjosin aamulla salmiakkia porukoille, mutta vain saksalaiset ymmärsivät hyvän päälle. Martha (respa) ja Steve sylkivät omansa nopeasti pois. Alicia keitti vielä läksiäiskahvit, pakkasin tavarani ja kävelin bussiasemalle. Epämääräisten ohjeiden ("käänny vasemmalle", mutta kukaan ei kertonut, että ensin pitää jatkaa liikenneympyrästä suoraan, sitten vasta vasemmalle) mukaan kävelin lähiliikenteen pysäkille, siellä sain uudet ohjeet ja löysin perille. Juuri tätä varten olin varannut runsaasti aikaa. Oli taas pilvistä, hupparille tuli vihdoin käyttöä. Koko hostelin väki yski ja köhi, kun olimme viettäneet kaksi tuulista päivää rannalla. Ostin bussilipun Lissaboniin ja lasillisen ginjaa karhealle kurkulle. Bussin kello oli 10 minuuttia myöhässä, mutta sen mukaan me lähdimme. Lourinhan kohdalla aurinko alkoi paistaa.

Matka kesti reilun tunnin ja saavuimme jollekin bussiasemalle, jonka nimi jäi minulle taas epäselväksi. Aseman ulkopuolelta lähtivät paikallisbussit ja ilokseni myös metroasema oli vieressä. Olen aivan tumpelo Helsingin metrossa, mutta täällä se on pala kakkua. Tai ehkä turistina uskaltaa helpommin kysyä neuvoa? Sain ladattua pahvikorttiini yhden matkan ja ajoin metrolla Baixa-Chiadoon, tuolle lempiasemalleni. Nousin piiiitkät liukuportaat maan tasalle ja Poets Hostel oli ihan vieressä. Kello oli jo niin paljon, että sain heti (ylä)petini kuuden hengen dormista, jota taisi lisäkseni asuttaa vasta kaksi henkilöä. Pedro näytti minulle paikat, jätin tavarani lokkeriin ja lähdin etsimään Feira da Ladraa (varkaiden toria). Kartta unohtui kämpille, mutta iso kirkko ohjasi kulkuani oikeaan suuntaan. Olin jo lähtemässä pois ilman ostoksia, kun melkein viimeisestä pöydästä löytyi pieniä tuliaisia. Harhailin vielä hetken Alfamassa ja jäin lounaalle (lulas ja rosé) Solar dos Bicosin tutulle terassille. Naapuripöytään tuli suomalaispariskunta, en ollut ymmärtäväni, ennen kuin pois lähtiessäni toivotin hyvää ruokahalua ja loppumatkaa.

Palasin hiljaiseen hosteliini, muut olivat kaupungilla. Kävin suihkussa ja seurasin olohuoneen ikkunasta aukiolle kokoontuvaa mielenosoittajien joukkoa. Poets Hostel tuntuu tosi mukavalta, tosin se on vähän liian iso ja meluisa minun makuuni. Musiikki raikaa ja illan tullen olohuone täyttyy todella nuorista matkaajista. Tarjolla olisi joka ilta kahdeksan euron hintainen yhteinen illallinen, mutta lähdin mieluummin ulos Bairro Altoon. Myöhäinen lounas oli tuhti, mutta jotain syödäkseni jäin Bebericariin syömään piripirikanaa. Paikka on huono yksinsyöjälle, sillä tapasbaarissa olisi mukava tilata useita annoksia ja jakaa ne seuralaisen/seuralaisten kanssa. Naapureiden tilaama juustolautanen näytti herkulliselta, varsinkin kun paikka on erikoistunut paikallisiin viineihin.

Chiado-aukiolla soitti mustien miesten orkesteri mukavaa brassimusiikkia, kuuntelin sitä hetken ennen kuin nousin hissillä viidenteen kerrokseen. Olohuoneen ikkunat olivat avoinna, mutta sisällä oli sen verran elämää, että alhaalla soiva musiikki peittyi metelin alle. Jäin kuitenkin muiden seuraan kirjoittelemaan, dormini oli edelleen tyhjänä.
http://www.lisbonpoetshostel.com/public_html/index.php

Olen saksalaisten saartamana dormissani! Viimeiset tulivat yhden aikoihin, levittivät tavaransa keskelle lattiaa, kävivät hiljaa pesulla ja vetäytyivät nukkumaan. Seinän takana, sänkyni kohdalla, tikittää lämmityssysteemi, muuten on hiljaista. Ainoa huono puoli dormissa tämän tikityksen lisäksi on lokkerini lukko, jonka avainta en saa irti, ennen kuin sanon ”perkele!”. Toistaiseksi taikasana on toiminut.

Hyvän aamiaisen jälkeen saksalaiset (jotka hekin saavat edulliset lennot Portoon!) lähtivät Yellow Bus –kierrokselleen, minä pistin kameran kankaiseen olkalaukkuun ja soluttauduin paikallisten joukkoon. Tarkoitus oli viettää viimeiset päivät LOMAA, mutta kävellen löytyy aina uusia pikkukujia, joita en voi vastustaa. Mikä siinä on, että jokaisella kävelylläni päädyn Miradouro de São Pedro de Alcântaraan, vaikka tarkoitus on mennä Rossio-aukiolle tai etsiä uusia kujia kuvattaviksi? Ehkä sillä on jokin merkitys? Ehkä on tarkoitus, että minun pitää mennä maistamaan portviinejä kadun toiselle puolelle?

Ja miksi minun aina pitää kiertää pidemmän kautta? Kävelin Rossiolle, tarkistin lentokentälle menevän bussin (745) aikataulun, kävelin ginja-paikan ohi ja tuoksun perusteella löysin pakistanilaisen pitämän pienen kaupan, jossa myytiin samaa suitsuketta, mitä Concha poltti Obidoksen kodissaan. Jatkoin siitä ylös ja löysin Calcada de Garcian ja Calcada de Sant’Anan, jotka tuntuvat olevan syvintä Afrikkaa asukkaista päätellen. Ehkä kuitenkin menen sinne illalla syömään? Kun palasin takaisin, löysin yllättäen itseni Martim Moniz –aukiolta. Siitä oli kuitenkin lyhyt kävelymatka Rossiolle ja tarkistin vielä kerran lyhyimmän tien (Rua do Ouro) hosteliin.

Kävelin Alfamaan, kysyin Museo do Fadon myymälästä Cristina Brancon uusinta levyä, mutta se oli loppuunmyyty. Sain ohjeet tavarataloon, jossa sitä saattaisi löytyä ja kävelin Alfaman pikkukujille. Ginja D’Alfama on todellakin lopettanut! Oli siis syötävä lounas muualla. Kadun toisella puolella ukot levittivät lautapelinsä ja pelikorttinsa pöydille iltapäivän ratoksi. Pelaamisen keskeytti vain ohi kävelevät, kauniit naiset korkeissa koroissaan. Olisi mukavaa kun olisi seuraa, voisi kommentoida ohi kulkevia ihmisiä (tuossakin meni Bella Blockin miesystävä!). Tilasin salaatin ja turskapallerot. Neljä oli ihan liikaa, nyt riittää turska!

Kävin satamassa, ja löysin minulle uuden metroaseman, kaupunkia rakennetaan koko ajan ja se on eri näköinen joka kerta. Kyselin Fnac-tavaratalosta Brancon levyä, mutta se oli sielläkin myyty loppuun. Ostin pari fado-levyä. Vaihtorahojen kanssa kannattaa olla tarkkana, minäkin olin saada 20€ liian vähän takaisin. Palasin hosteliin ja oli niin kotoista, kun Pedro (respa) huikkasi ”Hei!”

Huilien aikana huonekaverit vaihtuivat. Sain seurakseni viisivuotiaan Meon ja hänen rastapäisen isänsä (jos mies voi olla "kaunis" niin tämä on!). He ovat seitsemän viikon reissulla ja aikovat suuunnata Etelä-Portugaliin jonkun tuttavansa talolle. Illalla noin kymmenen hengen seurue kokoontui oleskelutilaan yhteiselle illalliselle. Tuoksusta päätellen tarjolla oli makkaraa. Yhdeksältä Meo nukahti sohvalle ja isi vei hänet sänkyyn. Siinä vaiheessa minä vasta lähdin syömään, sinne "Syvään Afrikkaan", mikä osoittautui täysin hiljaiseksi kaupunginosaksi, kaikki olivat joko kodeissaan tai jossain muualla. Ruokapaikkakin oli ehtaportugalilainen; jalkapalloa telkkarissa ja kaakeleita seinillä. Tilasin ison salaatin, juustoa ja pikkukarahvin viiniä. Syötävää olisi taas ollut kahdelle enkä jaksanut kaikkea yksin. Kun palasin keskustaan, Rossio-aukio oli aivan autio, jopa ginja-paikka sulki ovensa.

Meo yski aamulla, mutta ei pitänyt antamastani kurkkupastillista. Alapedin irkkuhippi jäi petiin potemaan flunssaansa, meillä muilla oli lähtö edessä. Jätin tavarani säilöön ja mä kävelen taas... Belemiin päin. Kapeilla kaduilla oli aamupäivällä vielä varjoista ja viileää, rantakadulla paistoi aurinko, mutta oli tuulista. Kävelin Cais do Sodreen, sieltä lähtevät lautat Setubaliin (Montijo). Se jää seuraavaan kertaan. Samoin fillarin vuokraaminen, sillä olisi voinut polkea Belemiin tai vieläkin pidemmälle. Vatsa oli hieman hurlumhei, ehkä Lissabonin hanavesi ei sittenkään sovellu juotavaksi? Siihen auttoi ginja, kahvilan pitäjä toi konjakkilasin ja kaatoi juomaa, kunnes huomasin hätäpäissäni sanoa stop.

Käännyin kävelemään Alfamaan, matkalla huomasin tutun käkkäräpään; saksalaiset hostelkaverini Penichestä! Alfamassa istuin kirkon viereiselle penkille lukemaan, aurinko paistoi kuumasti. Vitsi kun näitä paikkoja tulee ikävä! Söin lounaaksi viimeiset sardiinit salaatin kera, kahvilassa bica ja pasteis de nata. Kävelin vielä tutut kadut Bairro Altossa ja palasin Poets Hosteliin viettämään viimeiset tunnit Lissabonissa. Suihkun jälkeen en edes yrittänyt mahduttaa itseäni farkkuihin, löysät matkavaatteet saivat kelvata.


EPILOGI

Portugali on aivan ihana maa, siellä on paljon nähtävää ja siellä reissaaminen sopii myös yksin kulkevalle naiselle. Kun majoittuu hosteleihin, saa aina halutessaan juttuseuraa. Paikalliset ihmiset ovat erittäin ystävällisiä ja avuliaita. Miehet tervehtivät kohteliaasti, rohkeimmat huutelevat perään "Darling, I love you too!"

Ruoka on kalapainotteista, myös kasvisvaihtoehtoja löytyy. Mielestäni tällä reissulla onnistuin saamaan parempia salaatteja kuin aiemmin, tosin ne pääosin koostuvat raasteista, mutta kaikki on ainakin tuoretta. Viini on mainion makuista, kahvi aivan huippua. Kanaa ja ankkaa löytyy edelleenkin helpoimmin aasialaisravintoloista.

Ravintolahinnat ovat suomalaiselle edulliset, kaupan hinnat jopa halvat. Pikkukaupat ovat erikoistuneet omiin tuotteisiinsa, mutta isoja marketteja (myös Lidl) löytyy kaupungeista. Pankkeja on joka kylässä vieri vieressä ja ne kilpailevat komeilla rakennuksillaan. Ilmankos talous on kuralla; ei joka pankkiin voi millään riittää tarpeeksi asiakkaita. Myös sairaalat ovat ainakin ulkoapäin kuin palatseja.

Reissuni osoitti, että myöhemmin syksylläkin kannattaa suunnistaa Portugaliin. Tosin paikallisetkin olivat sitä mieltä, että tänä vuonna lokakuu oli poikkeuksellisen lämmin. Elokuussa oli ollut sateista. Seuraavalla kerralla täytyy katsastaa ainakin Pedron suosittelema Evora.

http://en.wikipedia.org/wiki/Portugal