Taikarannasta maailmalle

LISSABON

En jaksanut enää olla kotona ja lähdin kentälle turhankin aikaisin. TAP:in check-in jonossa minä olin yksi harvoista ilman golfbagia. Lentomatka tuntui pitkältä, ei ollut edes leffaa ajankuluksi. Ehdin lukea ensimmäisen pokkarin puoliväliin. Lentoemot olivat vaihteeksi karvaisia portugalilaisia miehiä. Ruokatarjoilun ohessa tilasin lasin viiniä, toista kierrosta olikin turha odottaa. Self service; miesmatkustajat kävivät hakemassa keittiöstä oluttölkkejä, kunnes nekin loppuivat.

Ilta oli jo pimentynyt kun laskeuduimme Lissabonin helteeseen. Saamieni ohjeiden mukainen bussi 44 ei kulkenut, paikallisten neuvomana (ja vähän itsekin kartasta päättelemällä) hyppäsin bussiin 745 ja jäin kyydistä Rossion aukiolla. Kartta kädessä kyselin missä on etsimäni katu, mutta eivät nämä paikalliset ole sen parempia kartanlukijoita kuin minäkään. Onneksi suuntavaisto pelasi sen verran, että tiesin missä vesi on ja mihin suurinpiirtein pitää suunnistaa. Mäkeä ylös, mäkeä alas, mäkeä ylös ja siinähän se Old Town Hostel lopulta oli. Ehdin monta kertaa matkan varrella kiittää itseäni, että olin ottanut rinkan sijasta pyörillä kulkevan laukun, olihan minun nyt kannettava kaikki pesuaineet, laturit, läppäri sun muut itse. Sain petini ja kaapin avaimen, jätin tavarat niille sijoilleen ja lähdin takaisin kaduille.
http://www.lisbonoldtownhostel.com/www/

En osaa sanoa, asunko Bairro Alton vai Chiadon kaupunginosassa, raja on häilyvä ja minulle epäselvä. Mutta kyllä tämä on hieno paikka! Bairro Alto taitaa olla varsinaista bailualuetta, kävelykatu toisensa perään on täynnä baareja, kahviloita ja ravintoloita. Monta ihanaa, pientä sisäravintolaa, mutta minä halusin jäädä ulos ja tilasin Tapas Bar 28:ssa hyvän salaatin ja turskapallerot. Luis de Coesin aukiolla ostin kahvikioskista vielä espresson (bica) ja sen jälkeen olinkin valmis suihkuun ja petiin. Olihan kellokin jo 23 (kotona yksi). En edes ollut ensimmäinen nukkuja, pari tyttöä oli jo petissä. Loput kotiutuivat aamuun mennessä, mutta kiitettävän hiljaa, eikä kukaan edes kuorsannut. Ainoa ääni tuli tuulettimesta, joka oli pakko jättää yöksi pyörimään. Hostel on pienen kujan varrella, joten mitään liikenteen melua ei ole. Mukavaa vaihtelua Barcelonan ja Madridin jälkeen!

Aamulla hiivin ensimmäisenä suihkuun ja aamiaiselle. Talon ulkopuolta kiertää kapea parveke, joten huuhtaisin saman tien eiliset hikiset vaatteeni ja jätin ne aurinkoon kuivumaan. Taivas oli pilvetön, tiedossa taas hellettä. Lähdin kävelemään ennen päivän kuuminta aikaa. Eilisiltana kadut olivat täynnä pöytiä ja tuoleja, baareista laseineen ulos tulleita asiakkaita ja kaikenlaista vaeltajaa. Samat kadut olivat aamupäivällä autioita, täynnä roskia ja kurjat nukkuivat oviaukoissa. Yllättäen tulinkin Miradouro Pedro de Alcantaliin, siitä oli tuttu reitti Baixaan ja Alfamaan. Ginja D’Alfama oli suljettu! Jäin lounaalle Solar de Veziin (soppa, tosta mista ja lasi viiniä 5,70€). Kävelin takaisin Baixa-Chiadon metroasemalle ja kävin varaamassa viimeiset yöt ennen kotilentoa Lisbon Poets Hostelista.
http://www.lisbonpoetshostel.com/public_html/pricing.php?lang=en&inf=1

Iltapäivällä kävelin vielä Cais do Sodreen ja sieltä takaisin hosteliin suihkuun ja huilaamaan. Respan Inez suositteli huomenna metrolla menoa Santa Apollonian asemalle. Huilin aikana hostel täyttyi uusista asukkaista; nyt minäkin voin riemastua sillä vaihdokkeina sain viisi nuortamiestä samaan dormiin. Väki on kansainvälistä; ainakin saksalaisia, ranskalaisia, italialaisia, ausseja, venäläisiä ja minä. Istuimme porukalla olohuoneessa omien tai talon tietokoneiden äärellä.

Illalla menin läheiseen nepalilais-intialaiseen Restaurante Nepaan syömään. Puitteet olivat varsin kalseat; vaaleanpunaiset kaakelit, tarjoilijat pelasivat kännyköillään, telkkarista tuli joku Haluatko miljonääriksi –tyyppinen ohjelma ja olin ainoa asiakas, mutta butterchicken ja raitamix maistuivat hyviltä ja laskun loppusumma oli vain 11€. Ilta oli vielä varsin nuori ja kävelin Rossio-aukion lähelle ginja-lasilliselle. Siitä Baixa-Chiadon metroasemalle, joka on mainio; kartassa se on merkitty kahteen kohtaan, sillä sisäänkäyntejä on kaksi, maan alla siirrytään paikasta toiseen ja liukuportaat ovat todella pitkät. Ostin vielä bican Luis de Coesin aukiolla ennen kuin kävelin hosteliin. Tuntui tosi mukavalta kun osasin suunnistaa keskustassa ilman karttaa. Kämppikset vasta lähtivät bailaamaan kun minä jo asetuin yöpuulle, olihan edessä melko aikainen lähtö. Leipä tuodaan seitsemältä, sen jälkeen saan taas tuoreen aamiaisen.

Joku saksalaisista pojista kuorsasi koko yön. Aussit tulivat nukkumaan vähän ennen kuutta, minulla soi herätys puoli kahdeksalta. Aamiainen oli varsin hiljainen, kunnes aloimme jenkkitytön kanssa rupatella. Hän kehui San Franciscolaisena viihtyvänsä hyvin Lissabonissa, on niin kotoista kun on kukkuloita. Hän opiskelee Espanjassa, mutta kouluviikko on vain kolmipäiväinen, joten pitkänä viikonloppuna ehtii vähän reissatakin. Yritin pakata hiljaa poikia herättämättä. Kävelin Baixa-Chiadon metroasemalle ja henkilökunnan ohjastamana ostin lipun Santa Apollonian juna-asemalle. Unohdin jälleen kerran, että lippu pitää leimata, joten en päässyt Apolloniassa asemalta ulos, ennen kuin henkilökunta tuli taas hätiin. (Minulla taitaa siis olla käyttämätön lippu kukkarossa.)


PORTO

Junamatka Portoon meni mukavasti lueskellen ja maisemia katsellen. Rannikkoa en päässyt ihailemaan, sillä rata kulki sisämaassa. Coimbra saattaa sittenkin jäädä tällä reissulla väliin, sen voisi vaihtaa Espinhoon varsinkin jos tämä helle vielä jatkuu. Tai sitten teen Espinhoon päiväretken, junamatka kestää puolisen tuntia. Kilometrikaupalla hiekkarantaa, jossa kulkee laudoista rakennettu kävelytie. Ehkä fillarin vuokraaminenkin onnistuu? Rakennuskanta näytti olevan matalaa, jotain siirtomaa-aikaista muistuttavaa.

Campanhan asemalla kysyin taas neuvoa, sain ostettua metrolipun Trindadeen ja kartan avulla löysin Eden House Hostelin. Nuori isäntäni Guilherme änkytti pahasti, ulkona päivysti kaksi tappajakoiraa (ihan kilttejä kuulemma) ja muutenkin paikka vaikutti varsin mukavalta. Isäntäperhe asuu yläkerrassa, joten henkilökunta on aina saatavilla. Sain pedin, ulkoavaimen ja lukollisen kaapin.

Mittari näytti +31 kun lähdin kävelemään kohti keskustaa. Tuli tuttu tunne ja luulin jo käveleväni Rua Katarinaa, mutta se olikin joku toinen aivan samanlainen kävelykatu. Päädyin Praca de Carlos Alberton reunalle lounaalle. No Feminino Com -ravintolan henkilökunta puhui ranskaa ja etukäteen jo kauhistelin laskun suuruutta. Mutta salaatti, turskapallerot ja olut maksoivat alle seitsemän euroa. Jatkoin kävellen alamäkeä, sillä tyhmempikin ymmärtää, että kun kävelee tarpeeksi alas tulee vesi vastaan. Ja niin päädyinkin Ribeiraan, otin parit kuvat ja palasin takaisin liki samaa reittiä. Kaupunki alkaa pikku hiljaa hahmottua päässäni. Kävin kaupassa ja hostelissa menin suoraan suihkuun. Nettiyhteys ei sisällä oikein toiminut, ulkoistin itseni puutarhaan ja skypetin miehelle. Tähän asti olimme olleet eri aikoihin kotosalla. Suomessa kuulemma sataa, tuulee ja myrskyää...

Sain seurakseni nuorenparin Uudesta Seelannista ja vanhemman, erittäin puheliaan rouvan Skotlannista. Akkujen lataamiseen vedoten poistuin sisälle. Alakerrassa tapasin nuoren emäntäni Anan ja perheen pikkuisen, reilun vuoden ikäisen Emman.

Lähinurkissa ei ravintoloita juurikaan ole, kävelin keskustaan, tutun bussiaseman (Norte) kautta Katarinalle asti. Kuten viimeksi totesimme, tässä kaupungissa on yllin kyllin kahviloita ja leipomoita, mutta ravintolat ovat hyvin piilossa. Päädyin melkein Ribeiraan saakka ja nälkäisenä sai pubiruoka kelvata. Jalkapalloa telkkarista ja tupakointikielto on tuntematon käsite tässä baarissa, mutta salaatti oli raikas, viini muheva ja kahvi (vain Lissabonissa tilataan bica, minua oikaistiin) aina tehokas uneliaisuuden tappaja. Paikasta olisi myös voinut ostaa portviinipullon mukaan, eikä yhtään huonoon hintaan. Osasinkin jo suorinta tietä kotiin, matkaa ei tainnut olla kuin reilu kilometri. Matkan varrella huomasin saman pikkupaikan, jossa miehen kanssa käväisimme viime kerralla. Tuntui, että paikan osoite oli muuttunut, mutta omistaja taisi jo viimeksi pakoilla sekä verottajaa että poliisia. Täytyykin käväistä siellä joku ilta.

Porto on siitä mukava paikka, että (ainakaan minun kokemukseni mukaan) täällä ei ole taskuvarkaita ja kerjäläisetkin ovat kovin kohteliaita. Minut pysäytti Johnny Deppin näköinen kapeakasvoinen mies, joka kysyi puhunko englantia ja kertoi olevansa ammattipianisti, opiskelleensa siellä ja täällä etc. ja kadottaneensa lompakkonsa. Siinä vaiheessa kiitin ja käännyin jatkamaan matkaani, mies kiitti vähintään yhtä kohteliaasti ja toivotti hyvää iltaa.

Hostelin olohuoneeseen oli kokoontunut asukkaita lukemaan ja selaamaan läppäreitään. Liityin joukkoon, sillä skottirouva nukkui jo pedissään; hänellä on aikainen herätys aamulla ja matka jatkuu.

Ihanan hiljaista ja viileää! Vain skottirouva kuorsasi koko yön. Kukot alkoivat kiekua, ennen kuin rouvan herätys (tuutulaulu!) soi puoli seitsemältä. Suihkuun alkoi olla jonoa, sillä niitä on käytettävissä vain kaksi. Minullahan ei ollut mikään kiire, joten annoin muiden käyttää kylppäreitä ensin.

Varsovalainen huonekaverini suositteli itäistä Portugalia (lähellä Espanjan rajaa), mikä houkuttelisi kovasti, mutta muuttaisi suunnitelmani täysin uusiksi. Hän kehui paikkoja rauhallisiksi ja turistittomiksi, mutta hän taisikin olla erakkoluonne ja tottunut patikoimaan yksikseen. Busseja niihin pikkukyliin kulkee harvakseltaan ja ne lähtevät yleensä aamuvarhain. Minä yritän tällä reissulla välttää aamulähtöjä, istun mieluummin pitkään aamiaisella ja pakkaan rauhassa. Aamiaiselle tuli kanssani toinen huonekaverini, pieni tyttö Barcelonasta. Johan minulla äidinvaistot heräsivät ja hiljaa mielessäni mietin, miten tämä pärjää täällä yksinään.

Näytti taas tulevan helteinen päivä, joten toppi ja shorsit saivat riittää. Suunnistin kohti kaupungin uutta osaa, jossa ei paljon kuvattavaa ollut. Kahviloista tulvi ulos tuoreen kahvin tuoksu. Palasin mutkan kautta Ribeiraan ja kävelin Vila Nova de Gaiaan. Huhtikuussa on valmistunut ilmarata, jota myöten turistit voivat laskeutua kabiineilla alas rantaan ja ihailla samalla Ribeiran näkymiä. Aamupäivän auringonvalo oli niin kaunis, että kuvasin taas hullun lailla, vaikka nämä näkymät onkin jo kuvattu viime kesänä. Kävellessäni kotiin päin Guilherme ohitti minut fillarillaan ja moikkasi mennessään. Kävin lähimarketissa ostamassa portviinipullon (4,48€), kävin suihkussa ja istuin pihapuiden varjoon kuuntelemaan mukavaa musiikkia, joka kuului sisältä. Koirat tulivat tervehtimään, nekin kuumuudesta laiskoina.

Sain aussitytön seurakseni dormiin, joka alkaakin olla naisten huone. Siestan jälkeen oli vielä jaksettava lähteä keskustaan, jotainhan on taas syötävä. Harmin paikka; Cozinha dos Loios (se "Leijona-baari") oli kiinni, joten kävelin alas joenvarteen ja jäin Restaurante O Ganchoon syömään. Siitä oli hieno näköala iltavalaistuksessa loistavaan siltaan ja sen takana oleviin rakennuksiin. Palasin mutkan kautta Eden Houseen, jossa Emma taapersi keittiöstä minua vastaan. Pakkohan tänne on joskus tulla uudelleen, katsomaan miten tyttö on kasvanut!

Myöhemmin kuuden hengen dormi täyttyi lähes viimeistä petiä myöten. Barcelonalaistyttö kotiutui tupakansavun saattelemana joskus yöllä. Missä lie päivänsä viettänyt. Surkea pieni otus, joka tyhjentää aamiaispöydän vatsaansa aamuisin ja varaa sen jälkeen kahdesta kylppäristä toisen matkalaukkuineen lähes tunniksi.


ESPINHO

Yö oli taas lämmin, onneksi näin hiljaisessa paikassa voi jättää ovet ja ikkunat auki. Unta ei riitänyt kuin seitsemään saakka. Hiivin alakertaan surffailemaan netissä, katsoin juna-aikataulut Espinhoon ja Aveiroon ja varasin samalla Aveiro Rossio Hostelista pari yötä.
http://www.aveirorossiohostel.com/

Julkisen liikenteen käyttäminen on täälläkin tosi helppoa, kun vain kehtaa kysellä. Latasin pahviseen metrokorttiini kolme matkaa (á 1,10€) ja Cambanhan asemalla ostin lipun (1,60€) paikallisjunaan, joka kulkee Aveiron ja Porton väliä. Jäin kyydistä Espinhossa, ranta on näköetäisyydellä joten minäkään en voinut eksyä. Kiertelin ensin kaupungilla, jossa ei paljon nähtävää ollut. Lättänä paikka, jonka kadut sunnuntai oli hiljentänyt. Porukkaa meni joko kirkkoon tai rannalle. Minäkin palasin rantakadulle ja sitähän riittää; maantie muuttuu hiekkadyynit ylittäväksi laudoista rakennetuksi kävelypoluksi (taitaa olla peräti 15 km), josta paikoitellen poikkeaa pätkä rannalle päin. Rannan olivat valloittaneet kalastajat, aallonmurtajan toisella puolella harjoittelivat surffaajat. Uimareita ei juuri näkynyt, tyrskyt olivat valtaisat ja vesi jääkylmää. Kävelin ensin lautapolkua toiseen suuntaan ja rantaa myöten takaisin. Ihmettelin äkillistä ilotulitusta, olihan kirkas päivänpaiste, mutta pauke oli ilmeisesti ilmoitus kalastuskisan päättymisestä. Kävin huuhtaisemassa jalkani Bar Costa Verdessä ja jäin lounaalle. Sosekeitto, chorizo, leipä, vesi ja olut yht. 5,60€ ja upeat maisemat kaupan päälle!


PORTO

Ostin asemalla lipun takaisin Portoon ja kas, pääsinkin IC-junan kyytiin, sama jolla itsekin tulin Lissabonista. Kotimatkan kävely Trindaden metroasemalta tuntui lyhyeltä nyt, kun tie oli tuttu. Suihkutin hiet ja hiekat ja tervehdin uusia seuralaisiani, tytöt San Fransiscosta ja Sydneystä (Robyn I) ja ehkä vähän vanhempi (mistä näistä aasialaisperäisistä tietää?) nainen (Robin II) Madridista, joka tosin työskentelee Lontoossa ja on syntynyt Sydneyssä. Yllättävän paljon täällä tapaa yksin reissaavia naisia. Portugali on siihen oikein sopiva, tällä kerralla ei edes Lissabonissa tullut tunnetta, että joku yrittää viedä omaisuuttani.

Siirryin pihalle koirien seuraksi, uros olisi halunnut leikkiä, mutta oli aivan liian kuuma. Vaihdoimme miehen kanssa kuulumiset skypellä. Emma heräsi päiväunilta ja tuli isin kanssa ulos, koiratkin heti terästäytyivät vahtimaan pientä. Tytöt hävisivät jonnekin ja minua ramaisi niin, etten olisi millään viitsinyt lähteä enää mihinkään, mutta pakko oli ulkoistaa itsensä ja lähteä etsimään sopivaa ruokapaikkaa. Keskustaan päin kävellessäni Robin II käveli vastaan ja pysähdyimme juttelemaan. Kun jatkoin matkaani, ranskalainen mies pysäytti minut ja kyseli sopivaa majoituspaikkaa. Tietysti suosittelin Eden House hostelia ja huikkasimme ”See you later”.

Ensimmäiseksi kävin tsekkaamassa Cozinha dos Loiosin, mutta se oli kiinni. Harmitti, kun en ollut käynyt siellä edellisinä iltoina. Tein kävelylenkin Ribeiraan ja palasin takaisin, mutta paikka pysyi suljettuna, ehkä sunnuntaista johtuen. Mistäs nyt löydän mukavan pikkupaikan viimeiselle Porton illalle? No sattumalta tietenkin. Vastapäätä Duas Nacoes –pensionaattia oli piskuinen Novo Ambiente, jonka ulkopöydän äärellä lauloi Nane fadoa ja bossa novaa. Siinä oli sopivasti vapaana pöytä yhdelle, kävin sisällä tilaamassa kanaa (vihdoinkin!), salaatin ja viinin ja istuin ulos nauttimaan musiikista muiden mukana. Pöytiä ja kukkaruukkuja siirreltiin sitä mukaa, jos joku auto halusi ohittaa paikan. Ohikulkijat pysähtyivät seinänvierustoille kuuntelemaan musiikkia, minä olin tyytyväinen kun sain sen viimeisen istumapaikan. Kanaa ja perunamuusia oli vaikka kahdelle, hyvä syy kuunnella koko ”konsertti” ilman kiirettä. Lopetettuaan laulunsa Nane kierteli pöytien luona jutustelemassa ja kertoi, että hänen äitinsä on saman niminen kuin minä! Tilasin vielä kahvin ja maksoin tippien kera 25€. Hetken mietin, missä päin Portoa mahdan olla, mutta tuttu aukio olikin aivan vieressä ja siitä suora tie kotiin. Dormimme oli täyttynyt, kun ranskalainen Fabio oli osannut tulla ohjeitteni mukaisesti Eden Houseen.


AVEIRO

Vahingosta (siis jonottamisesta) viisastuneena nousin aamulla puoli kahdeksalta ja varasin suihkun itselleni. Menin alas aamiaiselle ja luin samalla Suomen uutiset (ja hurrr... säätilan). Pakkasin hiljalleen, enhän voinut lähteä, ennen kuin Emma heräisi ja tulisi alakertaan. Lupasin tulla joskus uudelleen, katsomaan kuinka kaunis tytöstä on tullut.

Menin metrolla Campanhaan ja ostin junalipun Aveiroon. Kun seisoin laiturilla ja kuuntelin portugalinkielisiä kuulutuksia mitään ymmärtämättä, porukka lähti ykskaks kävelemään rappuja alas. Otin yhtä tyttöä hihasta kiinni että mitämitä? Lissabonista myöhässä tullut juna varasi ilmeisesti raiteen ja Aveiron juna lähtee joltain muulta. Maanalaisessa käytävässä valotaulut kertoivatkin, mihin piti mennä. Junamatka sujui rattoisasti äidin vanhoja lehtiä lukien. Repäisin niistä mukaan kirja-arvostelut ja ristikot.

Kysyin suuntaa ja nousin Avenida Doutor Lourenco Peixinholle. Kävelin tätä pitkää katua liikenneympyrään saakka, kysyin taas neuvoa ja kaksi opiskelijatyttöä lähti saattamaan minua. He osoittivat minulle Palace Hotellin, mistä lie kuvitelleet, että MINÄ olisin siihen menossa. Kiitin ja hain hotellin respasta kaupunkikartan. Olinkin ihan nurkilla, kulman takaa löytyi Rossio-aukio ja Aveiro Rossio Hostel kauniissa, turkoosin värisessä talossa. Kulmakunta vaikuttaa ensinäkemältä rauhalliselta ja tosi kauniilta, kanaalikin on ihan vieressä. Saisin petini vasta kahdelta, joten jätin tavarani sisälle, tyttö näytti minulle pikaisesti paikat ja antoi ovikoodin ettei tarvitse rimputella.

Kuvasin kanaalin varrella olevia risteilyveneitä ja tutustuin lähinurkkiin. Aikas pieni paikka Aveiro tuntuu olevan, eiköhän kaksi yötä riitä tässä kylässä. Alkoi olla jo nälkä ja jäin yhden kävelykadun varrelle Cafe Bar Boliden ulkoterassille syömään. Selkäni takana olevasta levykaupasta tuli ulos fado-musiikkia. No kuuntele tässä nyt mitään fadoa kun naapuripöytiin tuli paikallisia ukkoja politikoimaan kädet viuhtoen! Syötyäni löysin Sparin, ostin jogurttia ja juotavaa ja palasin hosteliin. Sain petipaikan kattohuoneesta, kahdeksan hengen dormi, jota tällä hetkellä majoittaa minun lisäkseni kaksi pitkää miestä. Vein ostokset jääkaappiin ja kävin suihkussa. Ja sitten siestalle!

Jäin yksin dormiini, illemmalla minäkin lähdin syömään. Kävelin suoraan kinkkiin, jossa ei ollut ketään. Siisti paikka ja edulliset hinnat, missä asiakkaat? Musiikki oli jotain kiinalaista Eija Kantolaa vastaavaa. Yritin kysellä, mitä special salaatti sisältää, mutta se jäi taas arvoitukseksi. Annos oli iso, vihannesten päällä oli lihasuikaleita, ehkä kanaa tai possua. Chili ankka ei ollut läheskään niin tulista kuin alkusalaattini. Syötävää olisi taas ollut hyvinkin kahdelle. Ilmeisesti olin liian aikaisin liikkeellä, ravintolaan tuli muutama muukin asiakas ja lisää henkilökuntaa tai muita sukulaisia. Kävelin pienen lenkin keskustan hiljaisilla kävelykaduilla ja jäin hostelin nurkalla olevan baarin terassille iltakahville.

Yö oli hiljainen ja viileä, välillä tuntui jopa kylmältä, laitoin ikkunan pienemmälle ja peiton päälleni. Se oli niin painava ja kuuma, että oli parempi viskaista se jalkopäähän. Vieruskaverini puhui unissaan espanjaa. Aamiaispöydässä selvisi kuitenkin, että seuralaiseni ovat molemmat hollantilaisia. Kerroin toisen (tummemman ja karvaisemman) puhuneen unissaan ja siksi luulin hänen olevan espanjalainen. Hän kuulemma asuu Espanjassa ja puhuu kieltä sujuvasti. Totesin, että taisi olla paikallista tyttöystävää ikävä. Kaveri myönsi ja kertoi olevansa fillarilla liikkeellä pitkin Portugalia, tosin käväisee viikonloppuna lentäen kotona, kun isoäiti oli buukannut lentoliput ja vannottanut tulemaan. Nämä kun voivat käyttää Ryan Airin halpoja lentoja, myös Portoon.

Pesin eiliset pyykit, tällä reissulla tulisi hyvin vähillä vaatteilla toimeen kun on näin kuuma ja joka päivä voi huuhtaista päivän pyykit. Turhaan kannan mukanani lämpimiä vaatteita ja trekkareita, kun mistään sateista ei ole tietoakaan. Varasin kahden yön majoituksen Coimbrasta.
http://sofiachillhouse.com/

Kävelin pitkin kanaalin vartta ja kuvasin ohi ajavia veneitä. Keskustasta ostin kortteja ja fado-cd:n. Pitkään mietin Cristina Brancon ja Ana Mouran välillä, lopulta päädyin jälkimmäiseen, onhan se ollut pitkään hankintalistalla. Branco tulee joulukuussa konsertoimaan Helsinkiin, mutta lippujen hinnat ovat niin kalliita kahdelle, että sillä ostaa uusimman cd:n, herkkuja ja portugalilaista viiniä kotiin. Sain kiertää koko korttelin, ennen kuin löysin sisäänkäynnin hautausmaalle. Siellä oli komeita mausoleumeja perheille. Kävin lounaalla Cafe Bar Bolidessa (soppa, vesi ja olut 3,10€) ja jatkoin kävelyäni kaupungin uuteen osaan. Matkalla poikkesin postiin ostamaan merkit. Siellä myytiin myös kirjoja, joita paikalliset lukivat odottaessaan vuoronumeroaan. Ilmankos neiti T. puhuu riboista (”Ai meinaat laittaa nuo pitsiribat?”), täällä alusvaatekaupat ovat nimeltään Ribasil. Kävelin koko Avenido Dr. Lourenco Peixinhon loppuun saakka, aina rautatieasemalle asti.

Nahka alkoi kärventyä, joten palasin hosteliin siestalle. Karvaisempi hollantilainen oli jatkanut fillaroiden matkaansa. Suihkun jälkeen asetuin ulos patiolle kirjoittelemaan ja skypetin miehelle. Kuvayhteys toimi sisällä paremmin, sain samalla näytettyä vähän tätä mukavaa, hyvällä maulla sisustettua majapaikkaa. Ehkä paras hostel, missä minä olen majoittunut (tosin vielä on Lisbon Poets Hostel testaamatta).

Lähdin auringonlaskun aikaan ulos ottamaan vielä viimeiset kuvat kanaalista ja siinä lilluvista veneistä. Jäin syömään L&A Cubataan turskapalleron ja grillatut sardiinit. Perunat olivat tönkkösuolattuja, vettä tulee siis kulumaan yön aikana runsaasti. Paikassa olisi myöhemmin ollut musiikkia, mutten jaksanut jäädä siihen lipittämään lisää viiniä vaan kävelin vähän kauppakeskuksen kulmilla ja palasin hostelin viereiseen baariin iltakahville.

Hostel vaikutti hiljaiselta; olohuoneessa kaksi tyttöä rupatteli keskenään. Hollantilaispoika (ai se pitkäkö? No tuskin paljon yli kahden metrin) oli jo nukkumassa kun kymmenen aikoihin nousin yläkertaan. Saimme seuraksemme uuden karvaturrin, joka onneksi oli hiljaista sorttia.

Kaksimetrinen nousi jo puoli kuuden aikoihin, mitäs meni niin aikaisin nukkumaan. Alkoi kuulua auton tuuttausta; karvaturrin puhelin hälytti. Hän puhui hiljaa tyttökaverinsa kanssa, sen jälkeen puhelin piipitti vielä pari kertaa viestiä, kunnes viimein soitti myös herätystä. Yritin sinnitellä sängyssä kahdeksaan, kävin suihkussa ja menin aamiaiselle karvaturrin seuraksi. Hollantilainen kertoi käyneensä kävelemässä auringonnousun aikaan ja palanneensa sitten nukkumaan.

Aveiro Rossio on valoisa ja avara hostel, kauniisti sisustettu ja kalustettu. Muiden hostelien huonekalut ja astiat ovat lähes järjestään Ikeasta, täällä on pidetty kiinni omasta, hyvästä mausta. Alakerta on kuin jonkun koti, todella mukava ja viihtyisä. Ylhäällä on dormeja kahdessa kerroksessa, lisäksi on kahden hengen huoneita omilla kylppäreillään. Alakerrassa on myös inva-kylppäri, mutta hissittömässä talossa on kyllä vaikea kulkea kapeita portaita jos on liikuntavammainen, ehkä yösija löytyy tarvittaessa henkilökunnan tiloista tai hissi onkin jossain piilossa? Ulkona on patio ja pyykin kuivatuspaikka.


COIMBRA

Pakkasin tavarani ja kävelin juna-asemalle. Ostin lipun Coimbran junaan, jota ei tarvinnutkaan kauan odotella. Noin tunnin kuluttua jäin pois Coimbra B–asemalla, joka Lonely Planetin kartan mukaan olisi lähempänä Rua da Sofiaa. Taisin tulkita karttaa väärin, katukyltit puuttuivat ja pysähdyin lähes joka kahvilan kohdalla kysymään tietä. Lopulta näin Tivoli Hotellin viitan, marssin taas respaan pyytämään karttaa ja oikeaa suuntaa. Olinkin ihan lähellä Sofiaa, mutta hostel oli piilossa ilman minkäänlaista nimikylttiä. Numeron 56 kohdalla oli naisten vaateliike, menin sisälle ja siellä oli ovi, joka johti yläkerrassa olevaan Sofia Chill House hosteliin. Olin ainoa asukas, henkilökuntaa oli tuplasti. Sain petivaatteet, pyyhkeen ja lukollisen kaapin avaimen. Hostel on kalliimpi, mutta heikompitasoisempi kuin edelliset majapaikkani, siksi odotin kaupungin hintatasonkin olevan korkeampi. Lämpötila +33, tumma olut terassilla 1,20€ ja portviinipullo kaupassa 3,59€. Tällaiset lukemat täällä.

Lähdin ulos ja kävelin päin lasiovea, jonka alakerran kauppiastäti oli jostain syystä sulkenut. Kuljettuani jonkun aikaa vanhan kaupungin kävelykaduilla kävin Coimbra A–asemalla, joka on aivan joen vieressä. Lounaaksi söin ensimmäisen kerran francesinhan (paahtoleipien välissä kokolihapihvi, kinkkusiivuja ja nakkeja, päällyksenä juustokuorrutus ja kastike), loppureissulla ei tarvitsekaan syödä lihaa. Kotimatkalla poikkesin kauppaan, hostelissa menin suoraan suihkuun. Istuin ulkopöydän ääreen kirjoittamaan ja skypettämään. Valitsin huoneen, joka ei ole kadulle vaan sisäpihalle päin, siellä pitää meteliä ainoastaan ilmalämpöpumppu. Ehkä sekin hiljenee yöksi, kun ilma viilenee.

Väsytti niin, etten olisi millään jaksanut lähteä enää mihinkään. Ja mikä pakko minun oli lähteä? Lounas oli niin tuhti, että päätin jäädä viettämään koti-iltaa Inezin ja Fernandon seuraan. Sekoitin juotavan jogurtin joukkoon raksuja, joita keittiössä oli tarjolla noin kahdeksaa eri sorttia. Siirryin ulos istumaan ja sytytin pöydälle pari tuikkua, turha niitä kaikkia on kantaa mukana ympäri Portugalia. Kun talo ei tarjonnut musiikkia, soitin läppärillä youtubesta fadoa. Fernando kävi kysymässä, haluanko liittyä seuraan kun he syövät ystäviensä kanssa jonkun hankkimat ruuat pois. Kieltäydyin kutsusta francesinhaan vedoten, kunhan roikun muuten mukana loppuillan.

Ensimmäinen kokonainen nukuttu yö! Aivan hiljaista, niin sisällä kuin talon ulkopuolellakin. Aveiron mainion aamiaisen jälkeen tämä tuntui varsin köyhältä; paahtoleivän päälle voita ja hilloa, oman jogurtin joukkoon muroja. Kahvia ei ollut valmiina eikä mehua tarjolla, joten keitin itselleni teen. Päivästä näytti tulevan taas pilvetön, mitä nyt talojen välisestä avoimesta kuilusta voi päätellä. Pitäisi kuvata Coimbra ja selvittää, miten täältä pääsee helpoiten Penicheen. Tosin minulla on vielä aikaa yöpyäkin jossain matkan varrella. Kyselin Ineziltä ja sisään poikenneelta kaveriltaan Sofialta suosituksia ja nämä (ehkä ranteessani roikkuvasta ristin muotoisesta Kalevala-korusta johtuen) kehuivat kovasti Fatimaa ja arvelivat minun pitävän siitä.

Löysin suorimman tien juna-asemalle (Coimbra A) ja kysyin siellä jatkoyhteyksiä. Poikittaisliikennettä ei todellakaan ole, joten joudun menemään Penicheen mutkan kautta. Fatimaan pääsee junalla, ehkä sieltä löytyy myös mukava majoitus? Vähän harmitti, kun joka kuukauden 13. päivä vietettävät katolilaiset pyhiinvaellusjuhlat (vuosittain viimeinen kerta on juuri lokakuussa) jäävät sivuun, mutta ehkä majoituskin löytyy näin ollen helpommin. Sieltä pitäisi päästä Caldas da Rainhan kautta Penicheen.

Palasin takaisin kartta kädessä ja otin aikaa. Rua da Sofian majapaikkaan kului kävellen vajaa 10 minuuttia, vaikka pysähdyin välillä kuvaamaan. Kävelin ylös yliopistolle, sieltä alas joenvarteen ja johtuuko sitten eri pituisista jaloistani, että kävelin pyöreän ympyrän ja huomasin olevani taas tutuilla kävelykaduilla. Kun menin vähän sivuun leveimmiltä kävely- ja kauppakaduilta, olin yksin kapeilla, hiljaisilla kujilla. Muuten kaupungin ilmapiiri on hyvin energinen, paikka kuhisee opiskelijoita, joita on saapunut Coimbraan joka puolelta maapalloa. Täältä varmasti löytyisi mukavia kuppiloita ja klubeja, jos olisi enemmän aikaa. Kävin kahvilla, oluella ja lounaalla ennen kuin palasin kämpille suihkuun ja torkuille. Tarkoitukseni oli kävellä Fado da Casaan kuuntelemaan livemusiikkia, mutta herättyäni paikan ovi oli jo suljettu kun kapusin mäen ylös. Illallisen söin Mt Everestissä ja taas kerran olin (hetken) ainoa asiakas. Juttuseura kyllä kelpaisi silloin tällöin... Samosat, valkosipulikana riiseineen ja mangolassi; olin taas aivan täynnä. Juttelin tarjoilijapojan kanssa, joka on myös käynyt Helsingin Mt Everestissä, sen lisäksi hän on opiskellut Karjaalla!

Palatessani Sofia Chill Houseen samalla oven avauksella tuli muutakin porukkaa sisään. Vein taas tuikut ulkopöydälle ja seuralaiseni kutsuivat minut syömään kanssaan. Kieltäydyin ruokakutsusta, istuin hetken juttelemassa brassien, paikallisten ja kahden (äiti + tytär) azorilaisen kanssa ja vetäydyin omaan huoneeseeni kirjoittelemaan ja selvittämään majoituksia. En saanut vastausta Fatima Residencial Santo Amaroon lähettämääni kyselyyn, joten majoitus on joko vedettävä hihasta tai yritettävä jatkaa matkaa eteenpäin jo huomenna. Penichen majoitukset olivat varattuja kaksi seuraavaa yötä, varasin sieltä kaksi yötä ennen paluutani Lissaboniin.


EI MENNYT NIIN KUIN STRÖMSÖSSÄ!

Henkilökunta kavereineen möykkäsi yli puolenyön ikkunani takana. Suljin toisen ikkunan, työnsin tulpat korviin ja nukuin viiteen saakka, jolloin porukka palasi baarista. Eivätkä he edes yrittäneet olla hiljaa! Pojat kolistelivat kengät jaloissa narisevilla puulattioilla ja kun kävin vessassa, yksi valmisti keittiössä itselleen pastaa. Vihdoin tuli hiljaista, minäkin nukahdin uudestaan. Kymmenen jälkeen kävin kolkuttamassa staffin ovea, että sain avaimista maksamani vitosen takaisin. Kävelin suoraan Coimbra A-asemalle ja ostin lipun Fatimaan. Junamatkalla selasin Lonely Planetia ja päätinkin jatkaa päätepysäkille, Entroncamentoon saakka. Luulisi sieltä pääsevän helposti Óbidokseen, kun se on samalla suunnalla. No, se oli ensimmäinen mokani tällä reissulla, toivottavasti jää myös viimeiseksi.

Tässä maassa ei ole poikittaista junaliikennettä lainkaan ja ohjeet ovat aina kovin hämäriä. Aina pitäisi pyytää vähintään kaksi mielipidettä! Harvat virkailijat puhuvat englantia ja varsinkin numerot menevät pahasti pieleen. Harkitsin Óbidokseen menoa bussilla, mutta olisin joutunut koukkaamaan Lissabonin kautta ja juna-aseman virkailijan (+ bussikuskin) mielestä pääsen junalla perille aiemmin. Kävin soppalounaalla aseman läheisessä ravintolassa, soppaa tuli koko kattilallinen, mutta olut oli pienenpieni, kahvi vieläkin pienempi. Eikä laskukaan ollut suuri, alle 3€. (Paikallisen VR:n henkilökunta istui samassa paikassa lounaalla ja näytti siinä kuluvan ainakin pullo viiniä mieheen.)

Ostin lippunivaskan Óbidokseen (kolmella vaihdolla) ja menin neuvotulle laiturille odottamaan. Junani lähti kyllä joltain muulta, sillä minä nousin väärään junaan ja kaiken lisäksi väärään suuntaan! Kondari kehotti jäämään kyydistä Mato de Mirandassa ja odottamaan puolen tunnin kuluttua tulevaa junaa takaisin päin. Vain sirkat sirittivät kuivassa ruohikossa ja tuuli suhisi tyhjän asemarakennuksen nurkissa, aivan kuin jossain lännenleffassa. Palasin samoja raiteita takaisin Entroncamentoon ja siellä minut neuvottiin pohjoiseen menevään junaan, jonka pääteasema on Coimbra B. Ei voi olla totta! Koko päivänkö tässä sahaan eestaas, kuluu aikaa ja rahaa aivan turhaan.

Seuraava middle of nowhere oli Alfarelos. Siellä oli peräti kahden ja puolen tunnin odotus, ennen kuin pääsisin jatkamaan matkaani. Olut sentään maksoi vain euron. Tulen ilmeisesti myöhästymään lopuista vaihdoista, pitää vain keksiä jostain yösija ja mennä vasta aamulla Óbidokseen. Ihan on reissumeininkiä! Odotellessa otin toisenkin euron pretan. Vessassa simahti lamppu, onneksi mies oli lähtiäisiksi pistänyt taskulampun reppuuni. Hän viestitti, että vaimo on tainnut pudota kartalta, kun tekstailin näiden pienten juna-asemien nimiä.

Aurinko alkoi laskea ja mittarikin näytti enää +32. Onnekseni pääsin samalla junalla Óbidokseen saakka. Tosin Calhas da Rainhassa juna seisoi pitkään, vaihtaen toisille raiteille.


ÓBIDOS

Saavuin vihdoin iltapimeällä Óbidokseen, autiolle ja lähes pimeälle asemalle. Onneksi kyydistä jäi pois myös tyttö, joka asui asemarakennuksen yläkerrassa. Tartuin häntä hihasta ja kysyin Rua Adelaide Ribeireteä tai Guesthouse Argonautaa, mutta tämä ei tiennyt kumpaakaan. Ystävällisesti hän soitti minulle taksin, joka hetken kuluttua tuli hämärälle takakujalle (uusi auto, ilman taksikylttiä). Kuski tiesi Casa Argonautan ja vei minut neljällä eurolla ylös kukkulalle, suoraan majapaikan ovelle. Emäntäni Concha toivotti minut tervetulleeksi, hän ei ollut saanut sähköpostiani, mutta talossa oli tilaa ja valitsin kuuden hengen dormista tiibetiläisellä kankaalla muusta huoneesta erotetun makuusopen, jossa on pieni parveke. Seuranani oli taas tatuoitu karvaturri, joka oli jo vetäytynyt petiin lukemaan.

Aioin saman tien lähteä etsimään ruokapaikkaa. Conchalla oli ystäviä illallisvieraina ja hän kysyi, kelpaako hänen ruokansa. ”Turha sinun on mihinkään lähteä, mahtaako mikään ravintola olla enää aukikaan.” Yksi vieraista kysyi, haluanko mustekalaa vai kanaa ja kun vastasin, että kaikki käy, eteeni lastattiin salaattia, mustekalarisottoa, uunikanaa, leipää ja viiniä. Sen jälkeen oli tarjolla itkevän kypsää, lusikoitavaa juustoa, suklaakakkua ja portviiniä. Seuralaiseni keskustelivat vilkkaasti portugaliksi, välillä vieruskaverini käänsi puheen ja osallistuin keskusteluun, kertoen samalla vähän itsestäni. Lopulta päästiin politiikkaan! ”Niin, sinä siis olet Suomesta!” Voi ei, näin pitkälle pääsin ennen kuin Euroopan maiden taloudellinen tilanne ja sen hoitaminen tuli puheeksi! Yritin pyristellä pois keskustelusta, kun vieruskaverini nöyrästi selitti, että mikä tahansa maa voi tänä päivänä joutua finanssikriisiin. Lopulta kannoimme tiskit ja ruuantähteet keittiöön, minä kiitin ja katosin yläkertaan suihkuun ja petiin. Karvaturri jo kuorsasi leijonaboksereissaan.
http://hostel-argonauta.blogspot.com/

Aamulla laskeuduin alakertaan, jossa Concha jo puuhasteli aamiaista keittiössä. Talossa tuoksui joululta; Concha poltti illalla suitsuketta ulko-oven edessä. Karvaturrikin osoittautui suihkun ja sukimisen jälkeen siistiksi brassimies Joséksi, joka oli todella hiljainen. Koko kylä oli peittynyt sumuun, se hälveni auringon noustessa ylemmäs. Lähdin kuvaamaan kylän kujat, kaaret ja kukat. Ällistyttävän kaunis paikka! Päiväoluella istuessani terassin ohitti suomalaisperhe, jonka kanssa vaihdoimme kuulumiset. Lounaaksi kysyin salaattia ja tarjoilija vastasi, että toki löytyy salaattia ”with codfish”. Sain eteeni lautasellisen merellistä risottoa, jonka reunalla oli muutama tomaattisiivu ja vähän salaatin lehtiä. Syötyäni rupattelin brittirouvan kanssa, hänen perheensä liittyi seuraamme käytyään ylhäällä linnoituksella. Vävypoika on ruotsalainen, joka osasi sanoa suomeksi ”Ei saa peittää” (pattereita). Nousin sitten minäkin vielä ylös muurille kuvaamaan ja kävelin koko muurin ympäri. Ei ollut ruuhkaa, heti alkumetreillä tuli vastaan kolme brittinaista, joiden korkeanpaikankammo esti etenemisen. Palasin Argonautaan, jossa Concha siivosi ja José vetäytyi siestalle. Kävin suihkussa, samoin oli käynyt Concha ja vietimme alakerrassa yhteisen ”hiljaisen hetken”, hän katsoen telkkarista jotain älytöntä espanjalaista, vanhaa leffaa (espanjalaissyntyinen kun on), minä luin uutisia ja kirjoittelin.

Illan hämärtyessä lähdin metsästämään sitä kaipaamaani salaattia. Sen syötyäni kävelin hetken kujilla, joilla ei enää ollut niin ruuhkaista kuin päivällä turistiryhmien poistuttua paikalta. Maistoin ginjatilkan suklaakupissa. Óbidoksessahan tehdään ne meidänkin kotiin kuskaamat ginjat. Ovat hekin ymmärtäneet, kuinka hyvin kirsikka ja tumma suklaa sopivat yhteen. Vielä teki kahvia mieli ja pysähdyin viihtyisän Arco da Cadeian terassille. Kysyin tarjoilijalta nimen merkitystä ja hän kertoi paikalla sijainneen joskus keski-ajalla vankila ja nimi viittasi siihen (Vankilan kaari). Sisätiloissa oli suuri takka, ilmeisesti paikka on auki myös talviaikaan.

Palasin Argonautaan, jossa José valmistautui kylille ja Concha katsoi alakerrassa Espanjan TV:n uutisia. Liityin hänen seuraansa ja vietimme mukavan koti-illan kumpikin hiljentyen omiin puuhiimme. Varsinkin yksin reissatessa kaipaa mukavaa, turvallista seuraa ja siihen rakastettava emäntäni Concha on omiaan. Tasasimme vinho verden ja Concha tarjoili eilisiltana jääneitä juustoja. Olin jo sängyssäni lukemassa, kun José palasi syömästä. Hetken kuluttua hän sammutti oman valonsa ja alkoi saman tien kuorsata. Uskomattomat unenlahjat! Tiedä sitten, onko hän jollain pyhiinvaellusmatkalla vai onko mies luonteeltaan noin puhumaton, sanaakaan ei päästä suustaan muuta kuin kysymällä.

Ensimmäinen pilvinen päivä ja minä olen menossa rannalle! Aamulla Concha haki puutarhastaan minulle puskan yrttejä (Lucia lima) kotiin viemiseksi. Tapasin hänen pöhkön koiransa Mún (nimi viittaa johonkin vuoreen ja entiseen uskontoon, selitti emäntäni). Mú on alkujaan (tiibetiläistä) suden ja koiran sekoitusta olevaa rotua, mutta tämä kappale ei ainakaan mikään peto ollut. Emäntäni selvitti minulle bussiaikataulut Penicheen ja neuvoi, miten löydän oikean bussipysäkin. Aamiaisen jälkeen tein pienen lenkin, mutta en löytänyt kuin sen jo aiemmin näkemäni bussipysäkin lähellä akveduktia. Concha lupasi heittää minut autolla oikealle pysäkille, mutta ensin kävimme Mún kanssa lenkillä. Koira eteni reippaasti muurin viertä vaikka oli kuuma ja ylämäkeä. Kun käännyimme takaisin, se alkoi hidastella ja roikuttaa päätään. Epäilin, että sillä on kuuma, mutta Concha selitti, että se osoittaa vain mieltään kun tuli niin lyhyt lenkki. Hän kertoi suunnittelevansa talonsa vuokraamista muutamaksi kuukaudeksi, jotta pääsee itse toteuttamaan pitkäaikaisen haaveensa matkustaa Brasiliaan. Voi kun...

Concha heitti minut bussipysäkille (juuri sille akveduktin viereiselle) ja näytti, miltä puolelta tietä lähtee bussi Penicheen. Olisin tälläkin kerralla seissyt väärällä puolella tietä, sillä pysäkki oli vain toisella puolella, Calhas da Rainhaan menevällä suunnalla. Tosin busseissa on kyltit, mihin ovat menossa.


PENICHE

Bussimatka kesti puolisen tuntia, jäin pois päätepysäkillä ja ihmettelin, minne päin suunnistaa. Surffikauppojahan tässä kylässä riittää ja yhdestä kyselin West Hostelia. Tyttö ei ollut kuullutkaan, mutta etsi netistä samat summittaiset ohjeet mitkä itsekin olin etukäteen katsonut. Lähdin kävelemään hänen neuvomaansa suuntaan, jonka varmistin vielä yhdestä kalaravintolasta ja löysin perille.

Sain kahdeksan hengen dormista yläpedin, seuranani on ainakin kiharapäinen surffipoika Steve Australiasta, muut olivat jo aalloilla. Kävelin Bar do Quebradoon lounaalle paikallisten joukkoon. Voi, voi, viiniä ei myyty lainkaan laseittain, oli juotava koko (pieni) pullo. Perhekunnat ehtivät vaihtua pariinkin otteeseen, kun söin ja tuijotin lumoutuneena aaltoja. Olikin pitkä aika siitä, kun olin ollut meren äärellä. No, ainakin monta päivää Espinhosta. Pikkulapset ovat Portugalissa todella kauniita ja kauniisti puettuja, vauvat aivan yhtä ihania ympäri maailmaa ja aikuiset yhtä höpsähtäneitä niistä.

Hostelin lähellä on iso marketti, hain sieltä jogurttia ja juotavaa ja palasin kämpille. Sain vaihdettua alapetiin, ne ovat kaikki eristettävissä tummilla verhoille, joten naapurin valot eivät häiritse. Dormini alkoi täyttyä, ei tullutkaan lisää pitkätukkaisia surffipoikia (dam!), vaan tyylikästä porukkaa ainakin Saksasta ja Kanadasta. Illalla kyselin ruokapaikkoja ja respan poika suositteli kävelemään keskustaan ja kääntymään kohti satamaa, kadun varrella on vieri vieressä ravintoloita. Matka tuntui iltapimeällä pitkältä ja kadut olivat ihmeen hiljaisia, jopa ihan keskustassa. Menin Miramareen syömään salaatin ja grillatun lohen. Palasin hiljaisia, hämäriä kujia hosteliin ja jäin ulos istumaan muiden seuraan. Tytöillä oli ollut huonommat ruokakokemukset kuin minulla, he olivat käyneet jossain italialaisessa paikassa. Kun muut lähtivät puolenyön jälkeen baariin, minä menin nukkumaan.
http://www.hostelbookers.com/hostels/portugal/peniche/72600/

Aamutaivas oli taas pilvinen. Toivottavasti se siitä kirkastuu, että saan kuvattua nämä upeat rannat. Jollain rannalla on meneillään surffikisa, mutta ilman karttaa tai parempaa tietoa on vaikea suunnistaa mihinkään. Tarjolla oli taas muro-jogurttiaamiainen. En saanut nettiä auki, sieltä olisi voinut vähän katsella tietoa tästä paikasta. Paras vain hypätä housuihin (ehkä fillarin selkään?) ja lähteä etsimään turisti-infoa.

Aamiaiselle kokoontui taas sekalainen seurakunta ja yksi vaaleahiuksinen kaveri kysyi, mistä olen kotoisin. Kättelimme siinä sitten helsinkiläisen Tommin kanssa. Hän on Lissabonissa opiskelijavaihdossa. Saksalainen pariskunta, vancouverilainen Emily ja Tommi olivat lähdössä Supertubos Beachille seuraamaan surffikisaa ja sain kyydin heidän autossaan. Kivat kisat; ei sisäänpääsymaksua, ilmaista kahvia tarjolla, paljon porukkaa, upeat aallot ja hienoja surffauksia. Olutkin maksoi rantabaarissa vain 1,50€ vaikka hintaa olisi voinut hyvinkin olla tuplasti. Kaiken kukkuraksi taivas selkeni ja aurinko paistoi pian kuumasti.

Kisoissa pidettiin tauko, olin kuvannut tarpeekseni (pienellä kamerallani, kaikilla muilla oli puolen metrin pituiset putket ja tukijalat alla) ja lähdin kävelemään Penichen keskustaan päin. Matka ei ollut pitkä, hetken matkaa moottoritien reunaa, huoltoaseman kohdalla pääsikin jo kävelytielle, joka johti suoraan keskustaan. Löysin turisti-infon josta nappasin kartan mukaani. Kävin lounaalla ja kävelin kämpille päin, etsien samalla bussiasemaa, sitä kuitenkaan löytämättä. Hostelissa ei ollut kuin Louis, joka jätti minut talonvahdiksi ja lähti itse käymään kaupassa ja pesulassa. Yhdelle pariskunnalle sainkin myytyä privaattihuoneen. Jätin Louiksen silittämään päivän pyykit ja menin itse hiljaiseen huoneeseeni huilimaan.

Illalla kävelin keskustaan, Pateo da Lagoinhaan syömään chiliset, valkosipuliöljyssä kiehautetut katkaravut. Lisäksi lähileipomon mehevää leipää ja kuivaa valkoviiniä, päälle tuplaespresso. Kirjoitin paperiseen pöytäliinaan kiitokseni ennen kuin maksoin laskuni. Onneksi minulla on vielä kolme päivää jäljellä ja onneksi viimeinen kohteeni on iki-ihana Lissabon, muuten tulisi todella ikävä näitä mukavia pikkukyliä, joissa tarjoilijakin tunnistaa sinut (”näin sinun kävelevän tänään rannalla”). Tuntuu, että Portugali on ”minun maani”. Ehkä olen jossain aiemmassa elämässäni asunut täällä?

Loppuillan istuimme pienellä porukalla pihalla. Louis ja Steve pelasivat läppärillä pokeria. Saksalaistyttö kysyi, mikseivät he pelaa Angry Birdsiä, Louis ei ollut siitä ikinä kuullutkaan. ”Oh, this is really out of civilisation!”, totesi tyttö. Hänen poikakaverinsa suku on kotoisin Serifokselta, ilmankos tällä on tumma kiharapehko. He lupasivat kyydin autossaan Sintraan, jos ei minulla ole kiirettä Lissaboniin. Ehkä on kuitenkin paras mennä bussilla, niin ehdin vielä tiistaimarkkinoille. Viinipullot oli juotu tyhjiksi, Steve jäi luuttuamaan lattioita (taitaa saada ilmaisen majoituksen siivoamalla), kun vetäydyimme huoneisiimme, minulla seurana vain Alicia.


LISSABON

Tarjosin aamulla salmiakkia porukoille, mutta vain saksalaiset ymmärsivät hyvän päälle. Martha (respa) ja Steve sylkivät omansa nopeasti pois. Alicia keitti vielä läksiäiskahvit, pakkasin tavarani ja kävelin bussiasemalle. Epämääräisten ohjeiden ("käänny vasemmalle", mutta kukaan ei kertonut, että ensin pitää jatkaa liikenneympyrästä suoraan, sitten vasta vasemmalle) mukaan kävelin lähiliikenteen pysäkille, siellä sain uudet ohjeet ja löysin perille. Juuri tätä varten olin varannut runsaasti aikaa. Oli taas pilvistä, hupparille tuli vihdoin käyttöä. Koko hostelin väki yski ja köhi, kun olimme viettäneet kaksi tuulista päivää rannalla. Ostin bussilipun Lissaboniin ja lasillisen ginjaa karhealle kurkulle. Bussin kello oli 10 minuuttia myöhässä, mutta sen mukaan me lähdimme. Lourinhan kohdalla aurinko alkoi paistaa.

Matka kesti reilun tunnin ja saavuimme jollekin bussiasemalle, jonka nimi jäi minulle taas epäselväksi. Aseman ulkopuolelta lähtivät paikallisbussit ja ilokseni myös metroasema oli vieressä. Olen aivan tumpelo Helsingin metrossa, mutta täällä se on pala kakkua. Tai ehkä turistina uskaltaa helpommin kysyä neuvoa? Sain ladattua pahvikorttiini yhden matkan ja ajoin metrolla Baixa-Chiadoon, tuolle lempiasemalleni. Nousin piiiitkät liukuportaat maan tasalle ja Poets Hostel oli ihan vieressä. Kello oli jo niin paljon, että sain heti (ylä)petini kuuden hengen dormista, jota taisi lisäkseni asuttaa vasta kaksi henkilöä. Pedro näytti minulle paikat, jätin tavarani lokkeriin ja lähdin etsimään Feira da Ladraa (varkaiden toria). Kartta unohtui kämpille, mutta iso kirkko ohjasi kulkuani oikeaan suuntaan. Olin jo lähtemässä pois ilman ostoksia, kun melkein viimeisestä pöydästä löytyi pieniä tuliaisia. Harhailin vielä hetken Alfamassa ja jäin lounaalle (lulas ja rosé) Solar dos Bicosin tutulle terassille. Naapuripöytään tuli suomalaispariskunta, en ollut ymmärtäväni, ennen kuin pois lähtiessäni toivotin hyvää ruokahalua ja loppumatkaa.

Palasin hiljaiseen hosteliini, muut olivat kaupungilla. Kävin suihkussa ja seurasin olohuoneen ikkunasta aukiolle kokoontuvaa mielenosoittajien joukkoa. Poets Hostel tuntuu tosi mukavalta, tosin se on vähän liian iso ja meluisa minun makuuni. Musiikki raikaa ja illan tullen olohuone täyttyy todella nuorista matkaajista. Tarjolla olisi joka ilta kahdeksan euron hintainen yhteinen illallinen, mutta lähdin mieluummin ulos Bairro Altoon. Myöhäinen lounas oli tuhti, mutta jotain syödäkseni jäin Bebericariin syömään piripirikanaa. Paikka on huono yksinsyöjälle, sillä tapasbaarissa olisi mukava tilata useita annoksia ja jakaa ne seuralaisen/seuralaisten kanssa. Naapureiden tilaama juustolautanen näytti herkulliselta, varsinkin kun paikka on erikoistunut paikallisiin viineihin.

Chiado-aukiolla soitti mustien miesten orkesteri mukavaa brassimusiikkia, kuuntelin sitä hetken ennen kuin nousin hissillä viidenteen kerrokseen. Olohuoneen ikkunat olivat avoinna, mutta sisällä oli sen verran elämää, että alhaalla soiva musiikki peittyi metelin alle. Jäin kuitenkin muiden seuraan kirjoittelemaan, dormini oli edelleen tyhjänä.
http://www.lisbonpoetshostel.com/public_html/index.php

Olen saksalaisten saartamana dormissani! Viimeiset tulivat yhden aikoihin, levittivät tavaransa keskelle lattiaa, kävivät hiljaa pesulla ja vetäytyivät nukkumaan. Seinän takana, sänkyni kohdalla, tikittää lämmityssysteemi, muuten on hiljaista. Ainoa huono puoli dormissa tämän tikityksen lisäksi on lokkerini lukko, jonka avainta en saa irti, ennen kuin sanon ”perkele!”. Toistaiseksi taikasana on toiminut.

Hyvän aamiaisen jälkeen saksalaiset (jotka hekin saavat edulliset lennot Portoon!) lähtivät Yellow Bus –kierrokselleen, minä pistin kameran kankaiseen olkalaukkuun ja soluttauduin paikallisten joukkoon. Tarkoitus oli viettää viimeiset päivät LOMAA, mutta kävellen löytyy aina uusia pikkukujia, joita en voi vastustaa. Mikä siinä on, että jokaisella kävelylläni päädyn Miradouro de São Pedro de Alcântaraan, vaikka tarkoitus on mennä Rossio-aukiolle tai etsiä uusia kujia kuvattaviksi? Ehkä sillä on jokin merkitys? Ehkä on tarkoitus, että minun pitää mennä maistamaan portviinejä kadun toiselle puolelle?

Ja miksi minun aina pitää kiertää pidemmän kautta? Kävelin Rossiolle, tarkistin lentokentälle menevän bussin (745) aikataulun, kävelin ginja-paikan ohi ja tuoksun perusteella löysin pakistanilaisen pitämän pienen kaupan, jossa myytiin samaa suitsuketta, mitä Concha poltti Obidoksen kodissaan. Jatkoin siitä ylös ja löysin Calcada de Garcian ja Calcada de Sant’Anan, jotka tuntuvat olevan syvintä Afrikkaa asukkaista päätellen. Ehkä kuitenkin menen sinne illalla syömään? Kun palasin takaisin, löysin yllättäen itseni Martim Moniz –aukiolta. Siitä oli kuitenkin lyhyt kävelymatka Rossiolle ja tarkistin vielä kerran lyhyimmän tien (Rua do Ouro) hosteliin.

Kävelin Alfamaan, kysyin Museo do Fadon myymälästä Cristina Brancon uusinta levyä, mutta se oli loppuunmyyty. Sain ohjeet tavarataloon, jossa sitä saattaisi löytyä ja kävelin Alfaman pikkukujille. Ginja D’Alfama on todellakin lopettanut! Oli siis syötävä lounas muualla. Kadun toisella puolella ukot levittivät lautapelinsä ja pelikorttinsa pöydille iltapäivän ratoksi. Pelaamisen keskeytti vain ohi kävelevät, kauniit naiset korkeissa koroissaan. Olisi mukavaa kun olisi seuraa, voisi kommentoida ohi kulkevia ihmisiä (tuossakin meni Bella Blockin miesystävä!). Tilasin salaatin ja turskapallerot. Neljä oli ihan liikaa, nyt riittää turska!

Kävin satamassa, ja löysin minulle uuden metroaseman, kaupunkia rakennetaan koko ajan ja se on eri näköinen joka kerta. Kyselin Fnac-tavaratalosta Brancon levyä, mutta se oli sielläkin myyty loppuun. Ostin pari fado-levyä. Vaihtorahojen kanssa kannattaa olla tarkkana, minäkin olin saada 20€ liian vähän takaisin. Palasin hosteliin ja oli niin kotoista, kun Pedro (respa) huikkasi ”Hei!”

Huilien aikana huonekaverit vaihtuivat. Sain seurakseni viisivuotiaan Meon ja hänen rastapäisen isänsä (jos mies voi olla "kaunis" niin tämä on!). He ovat seitsemän viikon reissulla ja aikovat suuunnata Etelä-Portugaliin jonkun tuttavansa talolle. Illalla noin kymmenen hengen seurue kokoontui oleskelutilaan yhteiselle illalliselle. Tuoksusta päätellen tarjolla oli makkaraa. Yhdeksältä Meo nukahti sohvalle ja isi vei hänet sänkyyn. Siinä vaiheessa minä vasta lähdin syömään, sinne "Syvään Afrikkaan", mikä osoittautui täysin hiljaiseksi kaupunginosaksi, kaikki olivat joko kodeissaan tai jossain muualla. Ruokapaikkakin oli ehtaportugalilainen; jalkapalloa telkkarissa ja kaakeleita seinillä. Tilasin ison salaatin, juustoa ja pikkukarahvin viiniä. Syötävää olisi taas ollut kahdelle enkä jaksanut kaikkea yksin. Kun palasin keskustaan, Rossio-aukio oli aivan autio, jopa ginja-paikka sulki ovensa.

Meo yski aamulla, mutta ei pitänyt antamastani kurkkupastillista. Alapedin irkkuhippi jäi petiin potemaan flunssaansa, meillä muilla oli lähtö edessä. Jätin tavarani säilöön ja mä kävelen taas... Belemiin päin. Kapeilla kaduilla oli aamupäivällä vielä varjoista ja viileää, rantakadulla paistoi aurinko, mutta oli tuulista. Kävelin Cais do Sodreen, sieltä lähtevät lautat Setubaliin (Montijo). Se jää seuraavaan kertaan. Samoin fillarin vuokraaminen, sillä olisi voinut polkea Belemiin tai vieläkin pidemmälle. Vatsa oli hieman hurlumhei, ehkä Lissabonin hanavesi ei sittenkään sovellu juotavaksi? Siihen auttoi ginja, kahvilan pitäjä toi konjakkilasin ja kaatoi juomaa, kunnes huomasin hätäpäissäni sanoa stop.

Käännyin kävelemään Alfamaan, matkalla huomasin tutun käkkäräpään; saksalaiset hostelkaverini Penichestä! Alfamassa istuin kirkon viereiselle penkille lukemaan, aurinko paistoi kuumasti. Vitsi kun näitä paikkoja tulee ikävä! Söin lounaaksi viimeiset sardiinit salaatin kera, kahvilassa bica ja pasteis de nata. Kävelin vielä tutut kadut Bairro Altossa ja palasin Poets Hosteliin viettämään viimeiset tunnit Lissabonissa. Suihkun jälkeen en edes yrittänyt mahduttaa itseäni farkkuihin, löysät matkavaatteet saivat kelvata.


EPILOGI

Portugali on aivan ihana maa, siellä on paljon nähtävää ja siellä reissaaminen sopii myös yksin kulkevalle naiselle. Kun majoittuu hosteleihin, saa aina halutessaan juttuseuraa. Paikalliset ihmiset ovat erittäin ystävällisiä ja avuliaita. Miehet tervehtivät kohteliaasti, rohkeimmat huutelevat perään "Darling, I love you too!"

Ruoka on kalapainotteista, myös kasvisvaihtoehtoja löytyy. Mielestäni tällä reissulla onnistuin saamaan parempia salaatteja kuin aiemmin, tosin ne pääosin koostuvat raasteista, mutta kaikki on ainakin tuoretta. Viini on mainion makuista, kahvi aivan huippua. Kanaa ja ankkaa löytyy edelleenkin helpoimmin aasialaisravintoloista.

Ravintolahinnat ovat suomalaiselle edulliset, kaupan hinnat jopa halvat. Pikkukaupat ovat erikoistuneet omiin tuotteisiinsa, mutta isoja marketteja (myös Lidl) löytyy kaupungeista. Pankkeja on joka kylässä vieri vieressä ja ne kilpailevat komeilla rakennuksillaan. Ilmankos talous on kuralla; ei joka pankkiin voi millään riittää tarpeeksi asiakkaita. Myös sairaalat ovat ainakin ulkoapäin kuin palatseja.

Reissuni osoitti, että myöhemmin syksylläkin kannattaa suunnistaa Portugaliin. Tosin paikallisetkin olivat sitä mieltä, että tänä vuonna lokakuu oli poikkeuksellisen lämmin. Elokuussa oli ollut sateista. Seuraavalla kerralla täytyy katsastaa ainakin Pedron suosittelema Evora.

http://en.wikipedia.org/wiki/Portugal

LISSABON

Lissabonin kentällä saimme odotella pitkään rinkkojamme. Infon tyttö kehotti meitä menemään bussilla 22 Areeiron metroasemalle, josta jatkoimme vihreää linjaa Baixa-Chiadon asemalle. Vaunut olivat tupaten täynnä viikonlopun juhlijoita, tungimme rinkkoinemme sisään. Kun nousimme asemalta maanpinnalle, olimmekin ihan Lisbon Poets Hostelin kulmilla. Harmi vain, ettei varaustamme löytynyt koneelta eikä hostelissa ollut tilaa, se olisi ollut mukava paikka erinomaisella sijainnilla. Tyttö soitteli muihin hosteleihin ja löysi meille yösijan Lisbon Landscapesta. Hän lupasi maksaa meille taksikulut, kunhan haemme ne kuittia vastaan. Kello oli yli 10 (Suomessa yli puolenyön) olimme rättiväsyneitä ja meiltä karkasi käsistä Alfaman sardiinijuhlat, Festa de Santo António. Tiedä sitten, kiertelikö taksikuski tahallaan ympyrää (siltä ainakin tuntui), mutta eihän se ollut pois meidän pussistamme.

http://www.globosapiens.net/hostel_lisbon_lisbon-landscape-backpackerss-flat_42717.html
Landscape Hostelkin oli niin täynnä, että jouduimme majoittumaan ensimmäiseksi yöksi eri huoneisiin. Lähdimme vielä ulos etsimään jotain suuhunpantavaa. Eipä näillä nurkilla näyttänyt olevan kahviloita tai ravintoloita, eikä jaksettu keskustaankaan enää palata. Läheisessä puistossa raikasi musiikki ja kioskeissa myytiin syötävää ja juotavaa. Ostimme sangriat, sardiini- ja makkarasämpylät. Hostelin muut asukkaat vasta valmistautuivat juhlimiseen, kun me varasimme molemmat suihkut ja painuimme petiin.

Neljä herraa huoneessani kuorsasivat yhteensä vähemmän kuin mies yksin. Saksalainen isä-poika – kombinaatio kotiutui juuri kun olin menossa nukkumaan, loput joskus viiden aikaan. Ennen yhdeksää hiivin hiljaa pesulle ja keittiöön. Mies oli jo varannut toisen tietokoneen itselleen. Aamiaisen jälkeen tutkimme netistä seuraavia mahdollisia majapaikkoja. Isä & poika ovat myös huomenna lähdössä Portoon, sieltä heidän on tarkoitus jatkaa kävelemään osan caminoa.

Kävelimme pitkin sunnuntain hiljentämiä pikkukatuja. Ylä- ja alamäkiä oli kiitettävän paljon, samoin puistoja ja aukioita. Löysimme Miradouro Sao Pedro de Alcántaran, sieltä jatkoimme Chiadoon. Otimme reissun kalleimmat oluet A Brasileiran terassilla. Pitihän siinä sen kerran istua Fernando Pessoan patsaan vieressä. Kävelimme Alfamaan, kävimme rannassa ja nousimme siitä ylös kohti Castelo de São Jorgea. Matkalla kuvasimme katedraalin ja Miradouro de Santa Luzian näköalat. Ostimme tosta mistat pienestä kahvilasta. Alfaman katuja pestiin eilisen sardiinijuhlan jäljiltä. Parvekkeet ja kadut oli koristeltu värikkäin nauhoin ja paperikukin.

Illalla kävelimme Baixa-Chiadoon saakka, aukioilla oli isot screenit jalkapallon seuraamista varten. Totesimme respan pojan suositteleman intialaisravintolan olevan sunnuntaisin suljettu ja palasimme suorinta tietä kotikulmille, kuunnellen matkalla katusoittajien esityksiä. Jäimme kiinalaiseen Restaurante Hongfaan, jonka henkilökunta ei puhunut sanaakaan englantia. Yhden asiakkaan tulkkausavulla saimme tilattua hyvän valkoviinin, kevätkääryleet ja ruoka-annokset. Otimme vielä parvekkeella parit caipirinhat ja juttelimme saksalaisen kanssa. Kun puolenyön jälkeen menimme nukkumaan, mies (siis oma) pääsi alapuolelleni.

Aamulla maksoimme majoituksen ja kävelimme Avenidan metroasemalle. Pääsimme suoraan Santa Apoloniaan, jossa ostimme junaliput Portoon. Lähdin etsimään kauppaa eväiden ostoa varten. Lähikilometrien säteellä ei ollut kuin kahviloita, ravintoloita ja erikoismyymälöitä. Ostin pasteleriasta kaksi piirasta ja oluet. Vasta asemalla huomasin, että sieltä olisi voinut ostaa eväät monestakin paikasta. Saimme paikkaliput ja osastomme tuli lähes täyteen.


PORTO

Junamatka kesti kolmisen tuntia, jäimme pois Campanhassa ja jatkoimme metrolla Bolhãon asemalle. Siitä oli lyhyt kävelymatka Rua de Santa Catarinalle, jossa Residencial Solar Da Avenida sijaitsee. Saimme pienen, mutta siistin huoneen, jossa oli oma pikkuruinen kylpyhuone ja kapea parveke Catarinalle. Jalkauduimme saman tien keskustan kaduille. Lounaaksi salaatit ja vinho verdet. Kävelimme alas Ribeiraan, joen varteen. Porto on todella kaunis kaupunki vanhoine rakennuksineen, kaakeliseinineen ja puistoineen. Missään en ole nähnyt kertaheitolla niin paljon mustia ihmisiä kuin täällä! Istuimme joen varrelle Cafe Peteriin tummille oluille. Lukematon määrä rappuja oli kavuttava, ennen kuin pääsimme kaupan kautta kämpille.

Monet kahvilat ja ravintolat olivat jo sulkeneet ovensa, kun lähdimme yhdeksän aikoihin syömään. Laskeuduimme katuja kohti Ribeiraa ja löysimme piskuisen Restaurante Flor dos Congregadosin. Isäntä oli varsin omintakeinen, ei puhunut (halunnut puhua?) lainkaan englantia eikä ollut ymmärtävinään kysymyksiämme. Naapuri auttoi taas tulkkaamisessa ja selitti, että omistaja on ”taiteilija”. Tilattuamme isäntä kiikutti meille pienet lasilliset valkoista portviiniä, kulhollisen oliiveja ja korillisen hyvää leipää. Kaikki lisättiin laskuun, tietenkin. Kadut olivat jo hiljentyneet kun kävelimme kämpille nukkumaan.

Saimme hyvin nukuttua viileässä huoneessamme. Liikenne loppui tykkänään, mutta aamuyöstä kadullamme huudettiin, kuulosti lähes tappelulta. Jonkun ajan kuluttua joku vislasi ulkona kovaan ääneen. Suihkun jälkeen kävelimme katsomaan seuraavaa mahdollista majapaikkaamme. Koska Solar Da Avenidan huonehintaan ei sisältynyt aamiaista, ostimme piiraat mukaan ja istuimme kirkonportaille syömään ne.

Kävelimme siltaa pitkin Vila Nova de Gaiaan ja kapeita mukulakivikatuja alas rantaan. Kello oli jo yli puolenpäivän ja vaihdoimme kahvin tummaan olueen rantakuppilassa. Kävimme Croftin portviinitehtaalla ja osallistuimme espanjankieliseen kierrokseen. Maistiaisten jälkeen ostimme yhden reservan illan aperitiiviksi. Palasimme Porton puolelle alempaa siltaa myöten. Kapusimme keskustaan ja etsimme lounaspaikkaa. Myöhästyimme pikkuisen sekä Confeiteria do Bolhãon että sen naapurin buffetlounaalta, joka loppui kolmelta. Menimme Novo Parisiin syömään sopat ja kala- ja mustekala-annokset. Aurinko paistoi vielä kuumasti. Siivooja oli käynyt huoneessamme ja vaihtanut uudet pyyhkeet ja tyynyliinat.
http://www.croftport.com/

Illalla etsimme pientä ukkokuppilaa yöpalaa saadaksemme ja muutaman pommin jälkeen päädyimme Kitchen of Santa Lions – kuppilaan. Istuimme baaritiskille ja isäntä tarjoili meille viiniä, leipää, oliiveja, kinkkua ja erinomaisia turskakroketteja. Kun lähdimme kävelemään Lionsista kotiin päin, kuulimme jonkun huutavan takanamme. Ajattelimme jonkun huumehörhön karjuvan tyhjällä kadulla, mutta se olikin isäntämme, joka luuli meidän unohtaneen takin baaritiskille.

Keskiviikkona nukuimme pitkään, mutta tarkoitushan olikin levätä, edes yksi päivä. Ennen puolta päivää siirsimme tavaramme Andarilho Hosteliin Rua da Firmezalle, joka olikin heti seuraava poikkikatu. Saimme petivaatteet ja alasängyt pedattuamme lähdimme aamiaiselle läheisen kahvilan terassille. Laskeuduimme Ribeiraan ja jäimme joenvarren terassille aurinkoon oluelle. Buffetlounas kellariravintolassa ei yhtään houkutellut ja söimme rappuravintola Adega São Nicolassa. Ostimme kaupasta mukaan vettä, viiniä ja mansikoita. Olimme saaneet dormiin seuraa, huoneemme on taas kovin miesvoittoinen.
http://www.andarilhohostel.com/

Andarilho on tosi rennonoloinen hostel. Ilmeisesti tytöt majoitetaan kolmanteen kerrokseen. Rua da Firmezan ainoa puutarhapöheikkö on meidän pihamme. Siellä on pöytiä tuoleineen ja edullinen ulkobaari. Olohuone on iso; sohvia ja muita istuimia, kirjahylly ja yksi ilmainen nettiyhteys. Vanhasta mikroaaltouunista on tehty akvaario ja ompelukoneen jalusta toimii tietokonepöytänä. Keittiö on kuluneen kodikas, joka tosin vaatii siivoojan jokapäiväistä käyntiä. Kylpyhuonekin on siisti, joten ei ole mitään valittamista. Portti ja huoneiden lukitus toimii avainkoodilla. Yksi hostelin pojista selitti, miksi nurmikko on ympäröity lippusiimoin; siihen on vasta rullattu uusi nurmikko, jota yritetään alkuun varjella. Nurmikko joudutaan hänen mukaansa uusimaan joka kesä. Andarilho on toiminut aiemmin Espanjan konsulaattina ja kiinalaisena puotina.

Keskiviikosta tuli lorvailupäivä kuten pitikin. Torstaina on tarkoitus viettää rantapäivä ja tutustua samalla Vila do Condeen. Sinne pitäisi päästä kätevästi metrolla. Amarante alkoi myös kiinnostaa, ehkä jäämme Portoon useammaksi päiväksi. Aperitiiviksi pirskahteleva (espumante, frisante) vinho verde tuoreiden mansikoiden kera, suihkut ja menoksi. Kävelimme kaupungin läpi ja sillan yli Vila Nova de Gaiaan, mutta sen kahvilat olivat jo sulkeneet ovensa, vain kalliimmat ravintolat olivat auki. Palasimme Porton puolelle ja jäimme Peterin terassille istumaan. Tilasimme tonnikalasalaatin ja oliivi-juustolautasen. Nousimme takaisin keskustaan ja siitä kämpille. Jäimme hostelin pihalle istumaan ja yksi pojista kävi keittämässä kahvit meillekin. Sähköpostit luettuamme menimme petiin, kämppikset kukkuivat vielä alakerrassa tai kylillä.

Täytyy sanoa, että herraseura oli tälläkin kerralla todella hiljaista. Myöhempään kotiutuneet eivät sytyttäneet edes valoja vaan suoriutuivat pimeässä kolistelematta iltapesulle ja petiin. Viimeinen Fernando kotiutui neljän-viiden aikaan. Yhdeksältä menimme keittiöön aamupalalle. Lähdimme Bolhãon metroasemalta kohti Vila do Condea. Jouduimme vaihtamaan junaa Senhora da Horan asemalla. Latasimme pahvilippuihimme lisää matkoja. Vila do Conde on lättänä kaupunki, aivan erilainen kuin nämä muut. Otimme rantabulevardin kahvilassa tummat Super Bockit, vain euron kappale. Rannalla tuuli niin kovin ja koleasti, että jätimme uimisen sikseen. Vila do Condessa parasta oli Pizzaria Miragen (lähellä rantabulevardia) erinomainen pizza. Takaisin Portoon pääsimme ilman vaihtoa suoraan kotipysäkille. Huoneseuramme oli vaihtunut, olin edelleen ainoa naispuolinen. Pihalle viritettiin jonkunlaista filmauskalustoa, ilmeisesti tulossa oli käsinukke-esitys. Kävimme suihkussa ja levitimme pyykkimme parvekkeenkaiteelle, kun kukaan ei ollut virittänyt pyykkinaruja pihalle. Kyllä huomaa, että miehet huolehtivat hostelista; pyykkiin meneviä petivaatteita oli joka puolella ja keittiö oli taas sekaisin.

Päätimme jäädä Andarilhoon vielä pariksi yöksi ja lähteä perjantaina päiväretkelle Amaranteen. Sinne on ihan turha jäädä yöksi kalliiseen majapaikkaan, kun kuitenkin joutuisimme palaamaan Portoon jatkaaksemme matkaa etelään. Haimme vielä avoinna olevasta kahvilasta tonnikalasämpylät ja kävimme Rodo Norten bussiasemalla varmistamassa bussiyhteydet Amaranteen. Kaupat olivat jo kiinni, joten ostimme punaviinit omasta baarista sämpylöiden seuraksi. Myöhemmin illalla, kun netti oli vapaa, varasimme kolme yötä Nice Way Sintra Hostelista, joten reittisuunnitelma on sitä myöten selvä.


AMARANTE

Yöllä viimeisenä saapunut tyyppi pakkasi tavaransa aamulla ja poistui paikalta. Alakerrassa ei ollut vielä ketään, ei aamiaista, ei henkilökuntaa. Onneksi ”siivooja” tuli ennen yhdeksää tuoreiden sämpylöiden kera ja ehdimme syödä aamupalan ennen kuin lähdimme bussiasemalle ja 9.30 autolla Amaranteen. Matka kesti tunnin verran. Pysähtymättä ajoimme moottoritietä läpi vehreiden viinialueiden. Jopa Amaranten liikenneympyrään oli istutettu viiniköynnöksiä. Kävelimme Amaranten mäkistä keskustaa, bongasimme sen vanhan sillan ja kirkot. Istahdimme joenvarren ravintolan terassille viinilasillisille. Lounaan söimme Adega A Quelhassa, joka löytyi lyhyen kävelykadun varrelta. Päätimme palata Portoon jo 13.30 bussilla, seuraava olisi lähtenyt vasta 16.40. Illalla kävelimme Gaiaan kahville, rantakuppilat olivat taas sulkeneet jo ovensa. Illalliseksi salaatit ja tummat (preta) oluet Peterin baarissa Porton puolella.


SINTRA

Lauantaina oli hyvää aikaa pakata ja syödä aamiainen, ennen kuin junamme kohti Sintraa lähti. Menimme metrolla Bolhãosta Campanhãn asemalle, josta ostimme junaliput Lissaboniin. Orientessa saimme kädestä pitäen ohjeet miten ostaa oikeat liput automaatista. Vaihdoimme siellä pienempään lähijunaan, jolla jatkoimme Monte Abraaon asemalle, jossa oli vielä yksi junanvaihto. Sintran juna-aseman infosta nappasimme kartan, jonka avulla löysimme Nice Way Sintra Hostelin. Saimme (tyhjän) neljän hengen dormin alapedit. Pedro esitteli meille hostelin tilat, mies lähti käymään kaupassa ja minä petasin sängyt. Käytössämme oli aurinkoinen takapiha, menimme sinne istumaan punkkupullon kanssa. Pedro tyttöystävineen kokosi pihalle uutta puutarhakeinua. Tutkimme kartasta nähtävyyksiä, opaskirjoista ruokapaikkoja ja varmistimme, että kaupat ovat auki myös sunnuntaina.
http://www.hostelbookers.com/hostels/portugal/sintra/51000/

Menimme syömään Pedron suosittelemaan Culto da Tascaan, joka oli ihan kulman takana. Olikin mukava, paikallisten suosima ruokapaikka. Ostimme kaupasta mukaan mansikoita ja juotavaa ja palasimme hosteliin tutkimaan netistä Lissabonin yösijaa viimeisille reissupäiville. Keittiöön kerääntyi isäntäväen ruokavieraita, joilla oli mukanaan pikkuinen Liza-vauva. Vieraat poistuivat meidän heräämättä, vaikka heidän oli kuljettava meidän ovemme ohitse. Enemmän meteliä kuului Avenida Dr. Desiderio Cambournacilta, autot ajoivat ikkunamme ohi myöhään yöhön ja juuri kohdalla oli viemärinkansi, joka paukahti aina kun auto ajoi sen yli. Junaratakin kulki niin lähellä, että ikkunastamme näki junien kulkevan ohitse.

Sunnuntaina sää oli pilvinen ja tuulinen, rantapäivä saa jäädä huomiseen tai sitten se on unohdettava kokonaan. Kävelimme historialliseen keskustaan ja siitä ylös Nacional Palaceen ja aukiota ympäröiville pikkukujille. Turistiryhmiä oli joka puolella. Nousimme vielä vähän ylemmäs ja löysimme turisteista tyhjän Páteo do Garrettin terassin, johon jäimme viinilasillisille. Viiniä ei täällä juoda sellaisenaan, ja saimme myös leipää, juustoa ja oliiveja. Jatkoimme matkaa kävellen ylöspäin Quinta da Regaleiraan, jonka rakennuksissa ja puutarhassa olisi riittänyt näkemistä koko päiväksi. Taivaskin selkeni ja aurinko alkoi paistaa. Pari tuntia paikkaa ihmeteltyämme palasimme keskustaan, jonka siesta oli hiljentänyt. Iso Pingo Doce – marketti oli siestasta huolimatta auki ja haimme sieltä lounastarpeet, kirsikoita ja kuohuviiniä. Istuimme hostelin takapihalle syömään. Porukkaa tuli lisää, mutta me saimme pitää huoneemme kahdestaan. Sulkeuduimme huoneeseemme huilimaan, pääkadun meteli vaati taas korvatulpat käyttöön.

Vakioasukas Wolfgang katseli telkkarista leffoja ja keitti samalla itselleen pastaa, kun kävimme keittiössä. Pedro huikkasi alakerrasta lähtevänsä ulos ja vastasin, että mekin lähdemme pian syömään. Pedro kertoi ravintoloiden olevan kiinni sunnuntaisin, vain pari paikkaa on avoinna. Menimme Restaurante Chines Mei Si Chengiin ja söimme äärimmäisen hyvää ankkaa.


AZENHAS DO MAR

Aamulla kuulimme vauvan itkevän, ilmeisesti olimme saaneet lisää seuraa majataloon; ruotsalaisperhe isovanhempineen. Aamiaisen jälkeen pakkasimme rantavarusteet reppuun ja kävelimme ratikkapysäkille. Taas huonoa tuuriamme, että ratikkamatkaa rannalle ei tehdä maanantaisin, joten menimme bussilla Azenhas do Mariin. Bussi kävi kahdella muullakin rannalla, Praia Grandessa ja Praia das Macasissa. Matkalla ohitimme viehättävän oloisen Colaresin kylän. Kolusimme kävellen pienen, hiljaisen Azenhas do Marin, jossa olisi ollut mahdollista käydä kastautumassa merivesialtaassa. Palasimme kävellen Praia das Macasiin. Siellä on hieno hiekkaranta, mutta aallot olivat valtavia ja vesi jääkylmää, joten emme edes harkinneet uimista.

Söimme italialaisravintola Don Mangiaren terassilla salaatit, kaikki muut asiakkaat istuivat sisällä katsomassa jalkapalloa. Johtuiko kaapeleista tai yhteyksistä, mutta meidän ja naapurikuppilan asiakkaat hurrasivat hieman eri aikaan aina kun Portugali teki maalin. Matsin loputtua kahvilat ja ravintolat tyhjenivät, kun asiakkaat lähtivät rannalle tai palasivat töihinsä. Me palasimme bussilla Sintraan ja käkkäräpäinen ruotsalaisisi tuli sanomaan kättäpäivää ja pahoitteli poikansa yöllistä itkua.

Illalla menimme Culto da Tascaan syömään ja tämänkin päivän kaloritarve tuli ylitettyä. Katkaravut ja herkkusienet uivat kermassa ja perunat lilluivat voissa. Jälkiruualle ei jäänyt taaskaan tilaa, vain pienille kahveille (bicas). Hosteliin palattuamme teimme tuttavuutta uusien asukkaiden kanssa. Mies syventyi filosofisiin keskusteluihin taiteilija-Wolfgangin kanssa. Tämä kertoi asuneensa Sintrassa puoli vuotta ja elättävänsä itsensä vapaana taiteilijana.

Hyödynsimme viimeisen Sintra-päivän ja lähdimme kävelemään Maurien linnoitukselle (Castillo de los Moros). Poluilla ja rapuilla ei juuri muita näkynyt, koululaisryhmät ja turistit tulivat paikalle autoilla. Jätimme Penan palatsin katsomatta ja kolusimme linnoituksen läpikotaisin. Hosteliin palatessamme otimme oluet naapurikahvilassa. Olimme pakanneet rinkat valmiiksi, huoneemme oli jo varattu seuraaville vieraille. Kävimme suihkussa ja hyvästelimme mukavan isäntämme Pedron. Ehdimme juuri ja juuri seuraavaan Lissabonin junaan.


LISSABON

Rossion asemalla vaihdoimme metroon ja löysimme seuraavan majapaikkamme Praça Marques de Pombalin läheltä. Saimme kahdenhengenhuoneen yhteiskeittiöllä ja kahdella kylpyhuoneella. Kuittasimme lounaan läheisen Restaurante Cafe Santosin tonnikalasämpylöillä ja oluilla. Aivan kuin olisimme tupsahtaneet täysin uuteen kaupunkiin, ensimmäiset päivät (Lissabonissa) olivat jo painuneet unholaan ja asuimme nyt meille tuntemattomassa kaupunginosassa. Ympäristössä oli paljon pankkeja, autokauppoja ja merkkiliikkeitä. Baixa-Chiadokin tuntui tämän rinnalla kodikkaammalta. Nousimme katuja ja rappuja lähelle edellisen majapaikkamme kotinurkkia ja istuimme pikkuruisen kahvilan ulkopöydän ääreen kuuntelemaan avoimista ikkunoista kuuluvaa musiikkia samalla kun otimme ginjat tuoreiden mansikoiden kera.
http://www.tagus-home.com/

Kävimme tutustumassa lähikauppaamme, josta voimme ostaa aamiais- ja salaattitarpeet. Varasimme molemmat suihkut, huilailimme ja odotimme ilman hieman viilentyvän. Illan tullen kävelimme Bairo Altoon ja poikkesimme Ginjanha das Gáveasiin ginja-lasillisille, jotka otimme muiden mukana ulkona kadulla. Sisällä olisi vielä ollut tilaa, mutta tolkuttoman kuuma. Löysimme edellisen Lissabon-hostimme suositteleman Casa da Indian, mutta sen listalla ei ollut lainkaan intialaista ruokaa, joten palasimme Rua das Gáveasille ja söimme illallisen Restaurante O Cabacasissa. Täti kypsensi miekkakalan ja lihavartaan ulkogrillissä, naapuripöydässä pojat tilasivat paistinpalat, jotka he kypsensivät itse kuumalla parillalla. Palasimme täysien terassien ohi Pombaliin, matkalla bongasimme yhden varteenotettavan intialaisravintolan. Huoneemme ulkopuolella hurisee koko korttelin ilmastointilaitteet, sisällä tuuletin, joten korvatulpat ovat tarpeen.

Aamulla haimme kaupasta tuoreet sämpylät, juustoa ja hedelmiä. Isä & poika Puolasta lopettelivat aamiaistaan ja valloitimme vuorostamme keittiön. Martim Moniz -pysäkiltä hyppäsimme ratikka 28:n kyytiin ja ajelimme Alfaman ja Baixa-Chiadon läpi päätepysäkille, Campo de Ouriquelle. Suuntasimme siitä kävellen kohti merta ja jäimme soppalounaalle paikallisen toimistoväen täyttämälle kulmakuppilan terassille. Kaakeleita on joka puolella niin paljon, ettei niihin enää edes kiinnitä huomiota. Helteestä huolimatta päätimme kävellä kotimatkan. Janoon otimme vielä yhdet oluet Cafe Santosissa, josta on muodostumassa kantakuppilamme.

Jaoimme suihkuvuorot ja pesin pyykkini toisessa kylpyhuoneessa, jossa voi pyykätä ikkuna auki kuunnellen samalla, kun naapurin mies laulaa ja viheltelee omalla terassillaan. Ripustin pyykit ikkunan ulkopuolelle viritetyille naruille ja vilkutin miehelle. Illan suunnitelma oli selvä; kävelimme Rua dos Condesin O Sitarin terassille ja söimme hyvät sapuskat, joihin tosin oli pyydettävä lisää suolaa ja vihreää chiliä. Otimme vielä kahvit ja ginjat Rua Portas de Santo Antãon pikkubaarissa, sen jälkeen kuuntelimme hetken katusoittajan esittämää fadoa ja kävelimme kotiin.

Puoliltaöin joku soitti alhaalla ovikelloa monta kertaa. Ilmeisesti joku naapureistamme kävi päästämässä sisälle tulijan, joka hetken kuluttua puhui kännykkäänsä aivan ovemme takana. Torstaiaamuna hain kinkku-munasämpylät naapurikahvilasta ja suoriuduimme aamiaisesta nopeasti. Suurin osa portugalilaisista on persjalkaisia kuten suomalaisetkin, silti valokatkaisijat ovat jostain kumman syystä kamalan korkealla. Emäntämme vaihtoi pyyhkeemme puhtaisiin kahden yön oleskelun jälkeen.

Puolalaiset jatkoivat matkaansa, muita naapureita emme olleet juuri nähneetkään. Latasimme vihreisiin pahvikortteihin lisää rahaa, silti ne eivät kelvanneet automaatille, kun lähdimme ratikka 15:llä Belémiin. Katsoimme pakolliset nähtävyydet ja harhauduimme vahingossa jollekin hienostoalueelle. Palasimme alas vilkkaalle pääkadulle ja söimme kalliin ja mitäänsanomattoman lounaan. ”Pakkopullat” jonotimme Pastéis de Belémistä ja söimme ne läheisen puiston penkillä istuen. Belém oli nähty ja palasimme ratikalla Alfamaan. Pikkukujille oli rakennettu pystybaareja ja katujen yläpuolella roikkui värikkäitä koristenauhoja, ehkä illalla on jotain häppeningiä tiedossa. Kahvit Noca’s Cafeessa piristivät sen verran, että kävelimme taas kotiin. Matkalla ostimme mansikoita ja sangriaa ja pysähdyimme Cafe Santosiin Rua Rodriques Sampaion varrelle oluelle. Ilmeisesti meidät on jo hyväksytty vakioasiakkaiksi, koska hinta halpenee kerta kerralta. Palasimme kämpille suihkuun ja siestalle.

Illalla ajoimme metrolla Baixa-Chiadosta seuraavalle asemalle ja kävelimme Alfaman kaduilla. Jäimme Museu do Fadon ulkopuolelle kuuntelemaan fado-konserttia. Sen loputtua menimme syömään A Tasca da Sé – ravintolaan, joka oli vielä lähes tyhjä. Ruuista parhaimmat olivat ehdottomasti alkupalat, muuten ei mitään erikoista. Palasimme pikkukujille, joille mammat olivat pystyttäneet juomapöytänsä. Yhden sellaisen viereen juutuimme ginjoille ja juttelemaan ruotsalais-brasilialaisen pariskunnan kanssa. Kuuntelimme vielä parilla aukiolla orkesterien soittamaa tanssimusiikkia ja palasimme metrolla Pombaliin.

Yöllä oli kuuma ja puhallin hurisi, ei siis kovin hyvin nukuttu yö. Mies lähti turhan aikaisin liikkeelle; kaupat avasivat ovensa vasta yhdeksältä. Hän toi pastelariasta tuoreet sämpylät ja turskapallerot. Söimme jääkaapista oman osuutemme pois, huomisen aamiaisen kuittaamme jossain kahvilassa. Lepuutimme vielä tunnin verran, ennen kuin lähdimme kävelemään kohti Alfamaa. Matkalla poikkesimme Rossio-aukion turisti-infossa varmistamassa bussiyhteydet lentokentälle.

Kävelimme Baixa-Chiadon kautta Alfamaan ja löysimme lukuisten pikkukujien sokkeloista parin ulkopöydän Ginja D’Alfaman ja jäimme siihen lounaalle. Sopat, tosta mistat, oluet, lasilliset viiniä, kahvit ja ginjat vain 12,30€. Ja kaikki oli todella hyvää! Ravittuina lähdimme Fado-museoon, joka olikin yllätykseksemme aivan lähellä. Labyrintti oli sekoittanut molempien suuntavaistot.

Fado-museo oli tosi mukava kokemus! Siellä olisi voinut viettää vaikka koko päivän kuunnellen kuulokkeista englanninkielistä opastusta tai itse valittua musiikkia. Jälkeenpäin harmitti, kun jätimme cd:t ostamatta museon kaupasta, keskustasta niitä oli yllättävän vaikea löytää. Kello oli tasan 15.00 (Portugali-Brasilia – matsi alkoi), kun pysähdyimme Noca’siin kahville. Kadut olivat täysin tyhjentyneet, kaikki olivat kotona tai kuppiloissa telkkaria katsomassa. Tagus Homessa oli hiljaista, emmekä saaneet edes telkkaria toimimaan. Myöhemmin kotiutuneet brittipojat kertoivat ottelun päättyneen 0-0, ilmankos oli hiljaista.

Viimeinen ilta, juhannusaatto. Menimme metrolla Alfamaan ja etsimme korvakuulolta fado-paikkoja, tutkimme ruokalistoja ja vertailimme niiden hintoja. Löysimme edullisen Porta D’Alfaman, ”vastarintaliikkeen” terassin, jolle ei ollut sisäänpääsymaksua, ruokien hinnat olivat edulliset ja fadon hoiti kunnioitettavan ikäinen orkesteri ja vaihtuvat laulajat, joista osa oli ravintolan henkilökuntaa. Läksiäisiksi jäimme vielä kahville Ginja D’Alfamaan. Boa noite!

Lauantaiaamuna pakkasimme rinkat ja kävelimme Cafe Santosiin aamiaiselle. Bussi 22 lentokentälle lähti majapaikkamme kulman takaa. Olimme kentällä ajoissa eikä jonottamiseen mennyt kauan. Ostimme pakolliset portviinit ja ginjat kotiin. Lento lähti myöhässä, mikä hieman huolestutti meitä, olihan Frankfurtissa vain tunti aikaa vaihtoon. Pelkomme oli turha, ehdimme hyvin Helsingin-koneeseen, samoin rinkkamme. Ennen puoltayötä ajoimme kotiin pitkin juhannuksen hiljentämiä teitä.


PORTUGALI, EPILOGI

Vihreä, yllättävän tiuhaan asuttu maa. Ei tarvitse lähteä Madeiralle asti nähdäkseen vehreyttä. Tosin sinnekin olisi päässyt lentäen Lissabonista/Portosta 35 eurolla. Jos olisi rajattomasti aikaa (ja rahaa), Madeiralta matkaa voisi jatkaa Azoreille, sieltä vaikka Kanariansaarten kautta Espanjaan.

Vuoristoinen maa, ilmankos se on (kovakuntoisten) pyöräilijöiden suosiossa. Mäkiä ja rappuja riittää myös kaupungeissa, ei suositella huonojalkaisille. Tosin liikkumista helpottavat hissit, bussit, rinnevaunut ja ratikat. Julkinen liikenne on erittäin toimivaa ja edullista.

Turskaa on tarjolla monessa muodossa, turskapallerot (kroketit) olivat meidän mieleemme. Listoilla on muutenkin paljon kalaa ja äyriäisiä. Toki lihaakin on tarjolla, mutta kanaa löytyy melkein pelkästään aasialaisravintoloista. Salaatit ovat yleensä porkkanaraastetta tai lehtisalaatti-tomaatti – yhdistelmä, joka ui öljyssä ja viinietikassa. Kermaa ja voita ei niitäkään ruuanlaitossa pihistellä.

Tarjolla on kaksi olutmerkkiä: Sagres ja Super Bock, molemmista myös tumma (preta) vaihtoehto, joista Sagres on kuivempi, kevyempi ja kahvinmakuinen. Viinit eivät tuottaneet pettymystä kertaakaan, kaikki hyviä ja edullisia. Vinho verde on usein pirskahtelevaa (frisante, espumante). Portviinejä voi maistella Porton viinitehtailla. Kannattaa maistaa myös vaalea (branco) portviiniä ja roseeta.

Netistä löytyy paljon majapaikkoja, joista edullisimmat ovat hosteleita. Mukavia, siistejä paikkoja, joissa on käytössä yhteiset oleskelutilat, keittiö, useampia kylpyhuoneita, joskus myös oma piha ja baari. Useimmiten aamiainen sisältyy hintaan ja käytössä on ilmainen netti. Mahdollistaa muihin matkaajiin tutustumisen ja parhaiden vinkkien kuulemisen.