Tarinointia

Vilkaisin aviomiestäni Keithiä. Hän tiesi yhtä hyvin kuin minä - ellei paremminkin - mikä vaara meitä uhkasi. Olimme lastemme koulun vanhempaintapahtumassa ja hän istui muutaman penkin päässä minusta, sillä olimme tulleet hieman myöhässä paikalle. Poikamme Kai oli lavalla esiintymässä luokkansa kanssa ja häntä nuorempi tyttäremme Lily istui eturivissä tyynyllä toisten ekaluokkalaisten kanssa. Keith vilkaisi minua. Olimme molemmat huolissamme lastemme puolesta, sillä tiesimme altistavamme heidätkin nyt pieneen vaaraan. Kai ei kuitenkaan olisi antanut anteeksi poissaoloamme tilaisuudesta, sillä hänen luokkansa näytelmä oli hänen itse kirjoittamansa. Olin toki auttanut häntä hieman sen kanssa. Hän oli hyvin ylpeä luomuksestaan ja syystäkin. Ei sillä kirjallisuuspalkintoja olisi saanut, mutta kolmasluokkalaisen kirjoittamaksi se oli lähes nerokas. Meidän oli kuitenkin Keithin kanssa vaikea nauttia siitä, sillä olimme hyvin hermostuneita.
Emme me tahallamme olleet joutuneet tähän vaaraan. Me olimme tehneet hyvin rauhanomaista tutkimusta permikauden joukkotuhosta ja trilobiittien lopullisesta katoamisesta jo useita vuosia, kun eräänä päivänä uuden alueen kaivauksissa olimme löytäneet aivan uudenlaisen fossiloituneen trilobiitin. Se oli yllättäen todistanut Keithin vitsillä heittämän villin teorian. Olimme aluksi nauraneet sille, kun hän oli keksinyt sen. Hän oli ajatellut kirjoittaa siitä scifi-kirjan. Minun mielestäni teoria oli ollut nerokas tarinana, mutta totuutena se oli lähes pelottava. Löytämämme fossiili yhdessä muiden fossiilien kanssa oli todistanut trilobiittien evolvoituneen paljon pidemmälle kuin olimme koskaan uskoneet. Niillä oli ilmeisesti ollut sivilisaatio ja kulttuuri ja ne olivat alkaneet käyttää fossiilisia polttoaineitakin. Siksi maapallon lämpötila ja hiilidioksiditaso oli yllättäen noussut. Keithin oikeastaan Kain avulla löytämässä fossiilissa oli selvästi näkyvissä se, että proetida-trilobiiteille oli loppuvaiheessa kehittynyt kätevät tarttumaraajat. Hieman ennen hiilidioksiditason rajuinta piikkiä ne olivat yksinkertaisesti kadonneet maapallolta. Ilmeisesti täysin tahallisesti ja tietoisesti.
Jostain syystä valtio ei kuitenkaan ollut pitänyt löydöstämme. He pyysivät meitä luovuttamaan fosiiliaineistomme valtion tutkimuksen käyttöön. Me olimme joskus pyrkineet valtiolle töihin tekemään tutkimustamme, joten katkerina emme tietenkään suostuneet. Lisäksi meistä oli epäilyttävää, että valtio halusi yhtäkkiä aineistomme. Tutkimuksiamme ei yllättäen julkaistu missään, vaikka lähetimme sen jokaiseen lehteen ja muuhun julkaisuun. Silloin aloimme epäillä tosissamme. Kun vielä yritimme julkaista vallankumouksellista tutkimustamme paikallislehdessä, meille tuli uhkauskirje. Sitä ei oltu osoitettu valtiolta, mutta tiesimme kyllä sen olevan kaiken takana. Aloimme olla varuillamme.
Kuitenkin turvatoimemme fosiilien kanssa olivat riittämättömät, sillä tärkein todisteemme onnistuttiin syöttämään kissalle meidän tietämättämme. Nyt kissa oli kadoksissa kaupunkimme halkaisevan joen rannalla sijaitsevalla hylätyllä omakotitaloalueella. Me etsimme kissaa salaa. Eräs naapurimme, joka auttoi meitä, oli aamulla ilmoittanut tietävänsä, missä kissa on. Me pelkäsimme valtion puuttuvan asiaan hetkenä minä hyvänsä. Seurasimme kuitenkin poikamme kirjoittamaa näytelmää ja vilkuilimme välillä toisiamme.

Keith ei oikeastaan ollut mikään klassisen komea mies. Hän näytti kasvoiltaan hyvin ystävälliseltä ja suloiselta ihmiseltä ja sitä hän oikeastaan olikin. Hän oli pitkä ja vahvarakenteinen. Hän rakasti tutkimuksen tekemistä kuten minäkin. Olimme tutustuneet jo nuorina ja halunneet aina lapsia. Pidimme itseämme hyvinä vanhempina ja rakastimme lapsiamme. Odotimme heiltä ehkä paljon, mutta he täyttivät odotuksemme lähes aina ja usein ylittivätkin ne, kuten Kai oli tehnyt näytelmänsä kanssa. Siksi pelkäsimme erityisen paljon nyt, kun olimme heidän kanssaan ja odotimme vain pahimman tapahtuvan.
Yhtäkkiä Keith vilkaisi minua ja nyökkäsi ovelle päin. Oven karmeihin nojasi kaksi poliisia, jotka eivät kumpikaan kuuluneet meidän kaupunkimme mukaviin aluepoliiseihin. Olimme suunnitelleet etukäteen mitä tekisimme tällaisen sattuessa. Koputin edessä istuvaa perhetuttua olkapäälle.
-Mitä jos Kai ja Lily tulisivat teille yöksi, kysyin häneltä. Hänellä oli Kaita vuoden vanhempi poika ja Lilyn ikäinen tyttö, jotka olivat myös kumpikin juhlassa. Kai ja Lily viihtyivät tämän aivan naapurissa asuvan naisen luona.
-Meille tuli hieman ennen tilaisuutta yllättävä meno, minä jatkoin pahoitellen. Keith katsoi minua.
-Toki se sopii, rouva vastasi sydämellisesti. Tiesin, että hän jatkaisi sanomalla, että se on aina ilo. Hän oli mukava ja ystävällinen nainen, muttei erityisen fiksu. Silloin kuitenkin yleisö puhkesi äänekkäisiin aplodeihin. Minä ja Keith osallistuimme poikamme ensimmäisen teoksen suosionosoituksiin. Hetkeksi unohdin kokonaan poliisit ja olin vain ylpeä Kaista. Nousin ylös ja siirryin Keithin tuolin viereen maahan kyykistyneenä.
-Meillä on hieno poika, sanoin hänelle. Olin niin liikuttunut, että lähes itkin.
-Niin onkin, Keith sanoi ja hänenkin näki liikuttuneen lähes kyyneliin. Suutelimme nopeasti. Tiesimme Kain inhoavan sitä, että teimme niin. Hän aina mesosi siitä, etteivät muiden vanhemmat enää olleet rakastuneita ja pussailleet koko ajan. Yleensä vastasimme hänen valittamiseensa pussaamalla joko toisiamme tai häntä, mutta tämä oli Kain hetki. Hän seisoi lavalla ruskeat silmät hehkuen ja kumarsi yleisölle, jonka aplodit hiipuivat hiljalleen. Kolmas luokka tuli pois lavalta ja neljäs ja viides kiipesivät ylös esittämään musiikkiesitystään. Kai rikkoi sääntöjä juostessaan hetken epäröinnin jälkeen kolmasluokkalaisille osoitetun rivin ohi suoraan meidän syliimme. Halasimme nuorta näytelmäkirjailijaa hänen kunniansa hetkellä. Keith pörrötti Kain ruskeat, lyhyet hiukset ylpeänä.
-Miten se meni, äiti, Kai kysyi minulta. Halasin häntä uudestaan.
-Se meni suorastaan loistavasti! Sinusta tulee vielä kunnon kirjailija, sanoin Kaille hellästi. Hän hymyili tyytyväisenä ja virnisti sitten hieman vinosti.
-Näin että pussasitte, joten tiesin sen menneen hyvin, hän sanoi ovelasti.
-Menes sitten jo istumaan, Keith huudahti muka vaivaantunena. Kai naurahti kepeästi ja juoksi paikalleen ennen kuin opettaja ehti hermostua.
-Olisiko pitänyt kertoa hänelle, Keith kysyi minulta ja hänen ilmeensä synkistyi. Vilkaisin poliiseja ovella ja pudistin päätäni.
-Kerrotaan heille yhtä aikaa, kun tilaisuus päättyy ja lähdetään takaovesta, ellei sekin ole vartioitu, minä vastasin. Katsoin ympärilleni istumapaikkaa etsien esiintyjien lopetellessa juuri soittamista.
-Istu minun syliini, Keith ehdotti pilke silmäkulmassaan. Rakastin häntä hieman enemmän jo siitä hyvästä, että hän kykeni siihen tällaisellakin hetkellä. Istuin hänen syliinsä ja, ironista kyllä, se ei lainkaan haitannut hänen näkemistään lavalle. Olin niin paljon häntä lyhyempi.

Aika hiton pitkä pätkä nyt kyseessä, eikä se silti oo ihan valmis vielä. Sanoja on 1726 toistaiseks, juoni on nyt päässyt käyntiin enkä saa tätä kyllä ikinä valmiiks. Mutta, jos se on luettavaa ja tekee mieli tietää, miten se jatkuu, mä todellakin jatkan sitä, koska tähän mulla on jonkinlainen inspis. Jotain sci-fiä siis kyseessä ja alustavasti nimi on "Ylhäältä". Nyt clickclick "read more" ja kerrotte sitten mulle onko se
a) ihan paska
b) jokseenkin paska
c) ihan okei
d) hyvä vaiko
e) tosi hyvä.
Okei? Okei. Go on :)

Read more...

Hannah heräsi myöhemmin kuin yleensä, sillä oli viikon toinen aamu ja hän oli viettänyt edellisen päivän lähes kokonaan koulussa. Koska koulu oli pieni, pääkaupungin oppilaat kävivät siellä vain yhtenä päivänä viikossa. Hannahin koulupäivä oli viikon ensimmäinen. Loput päivät hän oli töissä pääkaupungin laidalla, lohikäärmefarmilla. Lohikäärmefarmi ei ollut kovinkaan kannattava yritys, sillä niin suuria eläimiä ostettiin hyvin vähän. Se olikin koko maan ainoa lohikäärmeitä kasvattava tila, eikä se ollut kovinkaan iso. Siellä oli vain muutama ihminen töissä tilan omistajan Dawsonin lisäksi. Eläimiä siellä oli yleensä kolme tai neljä kerrallaan.

Hannah oli jostain syystä ollut pienestä pitäen hyvä lohikäärmeiden kanssa. Hän ei muuten olisi edes saanut työskennellä farmilla, sillä hän oli liian nuori ja pienikokoinen käsittelemään niin vaarallisia eläimiä. Hannahin seurassa lohikäärmeet olivat lähes inhimmisen oloisia, ne kuuntelivat Hannahin puhetta, ja tekivät mitä hän käski, kuin olisivat todella kunnioittaneet Hannahia. Myös ihmiset usein kunnioittivat Hannahia ikään kuin luonnostaan. Jokin hänen olemuksessaan oli vähäisestä pituudesta huolimatta hyvin vakuuttavaa ja oudolla tavalla rauhoittavaa. Juuri tämän olemuksensa ansiosta hän asui pääkaupungin keskustassa erään vanhan miehen kanssa. Mies ei ollut Hannahille minkäänlaista sukua, mutta viihtyi tytön seurassa. Hannahin suvusta ei ollut mitään tietoa edes kaupungin väestökirjoissa, joten hänen täytyi olla kotoisin muualta. Hän ei muistanut elämästään muita ajanjaksoja kuin vanhuksen luona asumansa ajan.

Dawson keskusteli farmillaan kilpalohikäärmeitä omistavan herra Harrow'n kanssa. Kilpalohikäärmekisat olivat suosittuja pääkaupungissa, mutta lohikäärmeiden omistaminen oli niin kallista, että niiden kilpailuttaminen oli ylhäisten ja porvariston huvi. Herra Harrow oli yksi rikkaimmista kaupungin asukkaista. Dawsonin farmille oli puolisen vuotta sitten syntynyt kolme hopeaista munaa, joiden kuoriutumisen aika alkoi olla lähellä. Herra Harrow'n ei olisi edes pitänyt tietää munista, mutta Dawsonin harmiksi hän oli kuullut niistä ennen aikojaan. Siinä tuo hankala asiakas nyt seisoi, Dawsonin vieressä hautomossa tutkimassa harvinaislaatuisia, kultaakin kalliimpia hopeanvärisiä lohikäärmeenmunia.
-Millainen muna, sellainen lohikäärme, eikö, herra Harrow sanoi tyytyväisenä ja napautti kävelykepillään hautomakaapin paksua lasia, jonka takana munat lojuivat violetissa valossa.
-Se on minun mottoni, Dawson vastasi hieman ärsyyntyneenä,
-Mutta nyt, jos suvaitsisitte, voisimme siirtyä ulos, sillä kuoriutuakseen ajoissa nämä munat tarvitsevat rauhaa ja hiljaisuutta.
Eivät ne tarvinneet, mutta Dawson ei missään tapauksessa halunnut myydä yhtäkään munista, tarjosi herra Harrow sitten miten paljon tahansa.
-Nämä ovat kaikki hieman erilaisia, herra Harrow huomautti kääntyessään kohti Dawsonia ja ovea,
-Haluaisin mielelläni ostaa tuon kultakuvioisen.
-En minä myy, Dawson sanoi ja avasi oven viileään ulkoilmaan. Miehet astuivat ulos hautomosta ja Dawson lukitsi oven, kun hautomon takaa alkoi kuulua pahaenteistä ääntä. Rytmikäs jyminä vahvistui lohikäärmeen ääneksi, kun suuri, punainen eläin kääntyi kulmasta ja juoksi aivan miesten edestä. He seisoivat kuin naulittuina paikallaan, kasvot kalmankalpeina.
-Jos hyvin käy, Hannah on nyt matkalla tänne, Dawson sanoi hiljaa. Herra Harrow vilkaisi häntä säikähtäneenä.
-Entä jos ei?
Dawson lähti juoksemaan tielle, punainen ilmestys oli juuri kadonnut mutkasta kallion taakse. Hän rukoili, ettei lohikäärme olisi menossa laitakaupungille asti. Herra Harrow lähti laiskasti Dawsonin perään.

Karin säpsähti, kun hänen uusi kätensä kytkettiin päälle ja se löysi paikkansa hänen hermostossaan. Juuri kun hänen aivonsa olivat käsittäneet, että oikea käsi puuttui, se ilmaantuikin takaisin. Karin tunsi lievää pahoinvointia. Hän liikutti varovaisesti sormiaan. Ne nytkähtelivät kulmikkaasti, mutta liikkuivat. Karin puristi uuden metallisen kätensä hitaasti nyrkkiin ja siveli sen himmeästi kiiltävien putkien pintaa. Se oli kylmä ja sileä. Tuntoaisti hänellä oli nyt vain sormien ja kämmenten kumisen pinnan alla. Se tuntui hämäävältä. Käsi ei tuntunut hänen omaltaan.
Lääkäri lähti huoneesta ja jätti Karinin tutustumaan yksin uuteen käteensä. Manuaali oli hänen sänkynsä laidalla, mutta hän oli katsonut siitä vain sen, miten paljon tämä käsi liikkui. Rannettaann hän saattoi pyörittää täydet 360 astetta, mutta se vaati jo ponnisteluja, vanha käsi kun ei ollut siihen pystynyt. Kyynärpäässä oli pallonivel, mikä sekin omalta osaltaan toi kädelle uusia ulottuvuuksia. Metalliputki alkoi hänen kyynärvartensa puolivälistä. Se oli manuaalin mukaan särkymätön. Käden heikot kohdat olivat kaikki sormien nivelissä.
Kesti tunteja ennen kuin käsi liikkui edes jollakin tapaa luontevasti ja kynä pysyi kädessä. Karin harjoitteli kärsivällisesti, sillä ilman oikeaa kättä hän olisi pulassa. Vasemmalla kädellä hän ei kyennyt enää piirtämään eikä näinollen myöskään saamaan elantoaan. Zeia oli tiennyt sen. Siksi hän oli käden irti leikannutkin. Karin otti pöydältä digikynän ja veti kosketusnäytön eteensä pöydän alta. Hän avasi vasemmalla kädellään tyhjän dokumentin näytölle ja kirjoitti uudella kädellään yhden sanan haparoivin kirjaimin. Hei. Hän pyyhki sen pois. Ainakaan metallikäsi ei tärissyt niin paljon kuin orgaaninen. Hän piirsi varovaisen viivan näytölle. Kynä lipesi kumipeitteisten sormenpäiden välistä, koska Karin ei puristanut tarpeeksi. Hänen oli nyt opeteltava uudelleen piirtämään. Tähänastinen opettelu oli kestänyt 21 vuotta ja Karin toivoi hartaasti, ettei takaisin vanhaan pääseminen kestäisi niin kauan.

Karin oli päässyt sairaalasta melko pian, sillä hänen ruumiinsa ei hylkinyt uutta kättä. Kun hänet oli viety kotiin, äiti oli itkenyt kamalasti, mutta tottunut pian ajatukseen pojastaan kyborgina. Karinin isä oli järkyttynyt roisin näköisestä kädestä, mutta hän tiesi jotain mitä hänen vaimonsa ei: Karin oli syntyessään ollu pahasti aivovammainen ja hänen päähänsä oli laitettu implantti, jonka avulla hänestä oli kasvanut lähes normaali yksilö. Keskittymisvaikeuksia pojalla oli edelleen ja hän saattoi nähdä unia valveilla ollessaan, mutta tämä kaikki luettiin erilaisuudeksi. Karin oli kaikkien ihmisten mittapuiden mukaan nero. Hänen isänsä mietti usein, olisiko poika ollut nero ilmankin tuota korjaavaa aivoimplanttia, vai oliko hän todella jonkinsorttinen tietokone. Edes Karin itse ei tiennyt implantista tuon taivaallista. Tosin, koska Karinin pikkusisko Meji oli melkein kuin kopio isostaveljestään, oli helppo uskoa, että implantti vain piti pojan hengissä.
Meji ei ollut välittänyt Karinin uudesta kädestä melkeipä laisinkaan. Hän oli riemastunut veljensä paluusta. He olivat aina olleet läheisiä, molemmat mietteliäitä ja omituisia. Meji harrasti musiikkia ja rakasti sitä yhtä paljon kun veljensä piirtämistä. He olivat usein olleet inspiraation lähteinä ja kriitikkoina toisilleen. Minkä Karin piirsi, sen muutti Meji musiikiksi.

Kolmen viikon kuluttua Karin osasi jo piirtää lähes yhtä hyvin kuin ennen kätensä menettämistä. Hän oli hiljalleen oppinut koskettamaan pehmeästi mekaanisella kädellään, liikuttamaan sitä luontevasti ja hyödyntämään sen tarjoamia uusia mahdollisuuksia. Kuitenkaan hänen kylmä, metallinen kätensä ei saanut enää samaa tunnetta tekemisiinsä. Kylmä tunne oli aina Karinin tunteiden takana. Suuri surun, pettymyksen ja vääryyden tunne. Hän maalasi vain surullisia tai ristiriitaisia kuvia. Hän piirsi yhä enemmän ja enemmän rikkinäisiä ihmisiä ja robotteja. Lopulta hän tajusi, ettei hän voisi todella olla harmoniassa pitkiin aikoihin ellei tapaisi Zeiaa.

Ensimmäistä kertaa sairaalasta päästyään Karin astui metroon ja tunsi, kuinka häntä katsottiin. Kukaan ei uskaltanut sanoa hänelle mitään. Mekaaniset proteesit eivät vielä olleet yleisiä, ja niillä joilla oli sellaisiin varaa, oli myös varaa sen naamioimiseen keinoiholla, joskus jopa oikealla. Karinin vanhemmat olisivat maksaneet keinoihonkin, mutta Karin oli halunnut kätensä metallisena. Nyt hän sai nivelten koko liikkuvuuden ja muistutuksen siitä, mitä oli tapahtunut. Siitä, että hän saattoi aina olla parempi. Hän kääntyi ympäri jäädäkseen pois junasta. Metallinen käsi osui kilahtaen tankoon ja ihmiset kavahtivat. Karin hymyili lannistuneesti vieressään seisovalle naiselle ja astui ulos metrosta.
Tuntui omituiselta kävellä pitkästä aikaa kotikatua. Kulmakauppias tervehti häntä iloisesti ja katsoi kiinnostuneena hänen kättään.
-Ihan sinun tapaistasi olla ottamatta keinoihoa, hän sanoi hymyillen. Karin hymyili. Jotkut asiat eivät onneksi muuttuneet. Ehkä hän jo pian muuttaisi takaisin omaan kotiinsa.
-Olemmekin tässä jo pohtineet, että milloin tulet takaisin... Oletko muuttamassa pian takaisin tänne? Zeia on kysellytkin sinua, kauppias jatkoi rupatteluaan. Karinin ilme synkkeni. Tietenkin Zeia oli kysellyt häntä. Se toinen Zeia.
-Niin, ajattelinkin mennä tapaamaan häntä, Karin sanoi ja hiveli sormillaan sitä kohtaa, jossa hänen oikean kätensä metallinen osa alkoi.
Koti oli samannäköinen kuin silloinkin, kun hän oli käynyt siellä sairaalasta päästyään. Pölyä oli enemmän, kaksio ei siivoutunut itsestään. Matoissa oli yhä kuivia veriläikkiä ja tuoli oli nurin. Lattialla oli lasinpalasia. Karin ajatteli, että hänen olisi pakko siivota, mutta hän ei juuri nyt jaksanut. Hän avasi pienen parvekkeen oven tuulettaaksen huoneistoa hieman. Vain kaksi kerrosta ylempää hän löytäisi Zeian. Näin pitkälle hän oli tullut, muttei uskaltanutkaan kohdata Zeiaa. Hän istahti sohvalle uupuneena ja nosti kätensä silmiensä korkeudelle. Hän katsoi metallista proteesia jonkin aikaa. Yhtäkkiä häntä itketti hirveästi eikä hän jaksanut enää pitää sitä sisällään.
Kului melkein puoli tuntia ennen kuin hän rauhoittui kylliksi. Hänen olisi pakko tavata Zeia ennen pitkää. Pakko. Oli kyseessä sitten kumpi Zeia tahansa. Karin käveli ulos ovesta ennen kuin ehti muuttaa mieltään. Äkkiä hän olikin jo kaksi kerrosta ylempänä ja painoi ovikelloa.
-Hetki, kuului sisältä. Karin puristi mekaanisen kätensä nyrkkiin. Ovi aukeni. Oli hiljaista.
-Karin, Zeia sanoi,
-Tule sisään, olen jo odottanutkin, milloin tulet taas tapaamaan minua.