Sunday, 30. August 2009, 20:56:38
Dubrovnik 17.–20.5.09
Hannulta paloi osa vuosilomasta kun hän oli vuorotteluvapaalla, joten minulla oli mahdollisuus reissata Kroatiassa pidempään kuin hän. Lensin Splitiin viisi vuorokautta ennen Hannua, tarkoituksenani tutustua Dubrovnikiin ja Korčulan saareen. Helpottaakseni reissun odotustuskaa ja toisaalta pitkän matkapäivän jälkeistä perille tuloa varasin majoituksen Dubrovnikiin etukäteen netin kautta.
Varasimme Blue1:n suorat lennot Splitiin. Päivää ennen lähtöäni olin juuri netissä tekemässä lähtöselvitystä, kun puhelimeni piipitti tekstiviestiä Blue1:ltä ja tsekkaus hoitui tosi helposti. Aamulla, ennen varhaista lentoa, tuli vielä uusi viesti lentoyhtiöltä, ikään kuin herätykseksi. Tätä voi jo sanoa palvelukseksi! Pidin tekstiviestin puhelimessani ja sitä näyttämällä selvisin lentokentän sisääntulossa ja myymälässä ilman minkäänlaista dokumenttia. Tullimies huomautti passistani, josta kuvallinen sivu on irtoamassa. Päästi minut kuitenkin menemään omalla vastuullani. Tulee kiire hankkia uusi passi, kun seuraava reissu on jo pari viikkoa kotiutumiseni jälkeen.
Lento pysyi aikataulussa ja laskeuduimme Splitiin ennen aamuyhdeksää. Matkatavarat tulivat rivakasti ja kävelin lentokenttäbussiin, joka kuljetti matkustajat keskustaan, torin kulmalle (30kn). Rinkka harteilla kävelin linja-autoasemalle, josta ostin lipun (120kn) kymmeneltä lähtevään Dubrovnikin bussiin. Odotellessani otin maistiaisiksi ensimmäisen Karlovačkon. Tunnin ajettuamme pysähdyimme Makarskaan. Aika hienot rannat ja komea vuoristo, kyllä tänne voisi tulla, jos en Korčulaan pääse. Seuraava paussi pidettiin Pločessa. Kanssamatkustajien (ja radion) puhetta kuunnellessa tuli tuttuuden tunne. Vaikka kieli ja kirjaimet ovat kovin erilaiset, puheen rytmi ja soundi kuulosti ihan suomelta. Ennen Dubrovnikia kapea maakaistale kuuluu Bosnia ja Hertsegovinalle ja simpsakka rajavartija nousi bussiin tarkistamaan passit. Ilmastointi ei tuntunut toimivan lainkaan, oli hillittömän kuuma. Sitä pysähdyttiin korjaamaan jonkun kahvilan parkkipaikalle, jossa se poksahti lopullisesti ja paussista tuli tunnin mittainen. Otin pienen oluen ja ihmettelin kuitissa olevaa summaa (1,50). Sain sen maksettua kuudella kunalla. Miehet yrittivät saada bussia työntämällä käyntiin, ei vaikuttanut kovin lupaavalta. Jonkunlaisen Jeesus-teippi-rautalanka – virityksen avulla matka pääsi jatkumaan, tällä kerralla kattoluukut avoinna. Väsytti aivan armottomasti. Emäntäni kyseli tekstiviestillä, mihin aikaan olen tulossa, hän lupasi olla vastassa bussiasemalla.
Željka toivotti minut poskisuudelmin tervetulleeksi ja hurautti autollaan ylös Nuncijatan kaupunginosaan, jossa majapaikkani sijaitsi. Sain käyttööni koko huoneiston, kun ei muitakaan majoittujia vielä ollut. Željka vanhempineen asuu alakerrassa samanlaista asuntoa, molempiin kuljetaan rinteessä olevia rappuja pitkin. Emäntäni keitti meille kahvit ja antoi minulle bussiaikataulun ja kaupungin kartan, jonka unohdin huoneeseeni kun lähdin keskustaan. Laskeuduin lukuisat rappuset alas satamaan ja jatkoin matkaa, tietenkin väärään suuntaan. Kävelin vahingossa Lapadin niemimaalle enkä suoraan keskustaan. Kun vihdoin löysin opasteet vanhaan kaupunkiin, pysähdyin nälkäisenä matkan varrelle pizzalle El Toroon. Jatkoin opasteiden seuraamista, neuvoin jopa yhtä väärään suuntaan kävelevää turistipariskuntaa ja laskeuduin raput Pilen portille. Aurinko ei enää paistanut, otin muutamat valokuvat ja koska seuraavaan paluubussiin oli pitkälti aikaa, päätin kävellä takaisin, tällä kerralla suorinta reittiä. Aloin jo haikailla iltaolutta, kun ukkonen alkoi jyristä ja takaani nousi uhkaavia pilviä. Ehdin sopivasti kämpille kahvinkeittoon, juuri ennen sadetta. Tuntui oudolta asua yksin isoa huoneistoa. Yritin miettiä, mitä muuta eurooppalaista kaupunkia Dubrovnik muistuttaa, mutta se on kyllä niin kroatialainen, että mieleeni tulivat vain Zadar, Šibenik ja Split.
Maanantai. Ihana sänky, ihanan hiljaista. Silti viiden jälkeen uneni oli pätkittäistä. Kahdeksalta nousin suihkuun ja kahvinkeittoon. Istuin ulos kirjoittamaan ja ihailemaan aurinkoista aamua, terassilta aukeaa kaunis näköala merelle, vastapäätä satamaa on Lapadin niemimaa. Željkan äiti käveli alas ohitseni, mutta palasi hetken kuluttua kysymään, kelpaako kahvi. Kroatialaisetko muka ylpeitä ja sulkeutuneita? Kiitin ja kieltäydyin näyttämällä kahvikuppiani; finska kava. Suunnitelmissani oli kuluttaa aurinkoinen päivä vanhakaupunkia kuvaten ja kiertää sitä ympäröivä muuri. Tulikin pitkä kävelylenkki paahtavan auringon alla. Yhdeksän jälkeen laskeuduin raput alas satamaan ja jatkoin Vukovarskaa keskustaan. Vatsani muistutti kurnien, etten ollut syönyt lainkaan aamiaista. Vanhakaupungissa alkoi olla ruuhkaa, kun kaikki japanilaisryhmät olivat jo liikkeellä, suojaten itseään auringolta sateenvarjoin ja hansikkain. Muuria kävellessäni huomasin eteläsivulla rantakalliolla sijaitsevan kahvila Pušan, jota on kovasti kehuttu, lähinnä sijaintinsa vuoksi. Päätin etsiä sen sisäänkäynnin myöhemmin. Muurin ympärikävely kesti tunnin verran. Loppuvaiheessa nousin vielä johonkin torniin, josta oli uskomattoman upea näköala yli vanhankaupungin, aina Lokrumin saarelle asti. Torniin pääsi näyttämällä pääsylipun (50kn), joka kannattaa siis pitää mukana.
Pušaa ei mitenkään mainostettu, löysin sen sisäänkäynnin sattumalta. Tilaukseni taisi mennä tarjoilijatytöltä ohi, aikani odoteltuani poistuin paikalta ja kävelin Lokanda Peskarijaan salaatille ja oluelle. Jälkiruuaksi ostin hyvän suklaajäätelön kioskista. Mukanani oli kopio opaskirjan suosittelemasta kävelyreitistä ja lähdin seuraamaan sitä. Laskeuduin Pilen portin ulkopuolella portaat alas Ulica Svetog Durdalle ja kävelin ravintola Orhanin ohi. Kävelin rappuja ja rinnettä ylöspäin, poikkesin Dančen Neitsyt Marian kirkolle ja sen pienelle hautausmaalle. Alapuolen kallioilla lepäili uimareita aurinkoa ottaen. Kävelin puiston läpi takaisin vilkkaille kaduille ja harhauduin taas Lapadiin. Jonkun hautausmaan ja lukuisten rappujen kautta löysin tien kohti satamaa. Käytyäni suihkussa Željka tulee töistä ja keittää meille kahvit. Jutellessamme menee tovi jos toinenkin. Illalla kävelen syömään Spaghetteria Toniin. Oli noussut kova tuuli (jugo) ja siirryin sisälle istumaan. Puupöydät ja tavernatuolit, vaatimaton, mutta kodikas sisustus. Tilasin erinomaista pastaa ja hyvää talonviiniä. Seuraavan bussin lähtöön oli puoli tuntia aikaa, joten kävelin taas kotiin. Ripotteli vähän vettä, ei haitaksi asti.
Željka kertoi, että talvella oli jopa Dubrovnikissa satanut lunta ja sinä päivänä koko kaupunki oli ollut täysin halvaantunut ja hiljainen. Eihän näin mäkisessä paikassa ole autolle mitään käyttöä ilman talvirenkaita.
Tiistaina pohkeeni olivat kuin kaksi puupökkelöä. Lähdin kävelemään asunnon yläpuolella kulkevaa päätietä. Suunta oli oikea, mutta sen varrella ei ollut ainuttakaan kauppaa, kioskia tai baaria. Ohitin Dubrovnikin keskustan sen yläpuolelta. Liikenne oli varsin vilkas eikä tien laidassa ollut minkäänlaista kaistaa kävelijöille. No, eihän täällä kukaan kävele. Tie jatkui serpentiininä ylös, samoin raput ja polku ylös Srd-vuorelle. Astuin vahingossa käärmeen päälle, kun se oli samaan aikaan ylittämässä kivirappua, jolle olin astumassa. Taatusti pelästyimme molemmat yhtä paljon! Otin muutaman kuvan ja käännyin takaisin, olisi ollut hulluutta jatkaa tässä helteessä ilman vettä. Pari tuntia käveltyäni päätin korvata aamiaisen lounaalla. Menin satamaan Lokanda Peskarijaan. Siinä oli mukava istua katsomassa, kun turistiryhmät kiltisti kulkivat oppaansa perässä. Tilasin kasarillisen merellistä risottoa, josta olisi riittänyt kahdellekin. Kuorellisia simpukoita ja katkarapuja, pikkuruisia mustekaloja ja riisiä tomaattikastikkeessa, hyvää! Kiertelin vielä vanhakaupunkia ja poikkesin pikkukujille, joilla paikalliset asuvat. Kotimatkalla hain kaupasta oluen ja istuin hiljaisen puiston penkille. Olin pukenut bikinien yläosan päälleni, otin paidan pois ja avasin oluen. Eikös siihen heti pölähtänyt joku läheisen koulun luokka opettajineen pitämään tuntia ulkosalla. Hannu viestitti, että oravaperhe on äänistä päätellen kotiutunut jonnekin vintillemme.
Željka oli selvittänyt lautta-aikatauluja ja tullut samaan tulokseen kuin minäkin; toukokuussa ei Korčulan saarelle pääse kuin parina päivänä viikossa, joten se suunnitelma on unohdettava. Olihan minulla tietenkin suunnitelma B; Makarskaan ja jos mahdollista, patikoimaan Biokovo-vuoristoon. Viimeinen päivä Dubrovnikissa. Taitaa tulla ikävä tätäkin paikkaa. Suurin syy siihen, kaupungin kauneuden lisäksi, on emäntäni Željka, joka on tehnyt oloni niin kotoisaksi ja helpoksi. Hänen ollessaan töissä vanhemmat huolehtivat minusta, jos olen kotosalla. Pappa käy päivittäin tarkistamassa, että kaikki on hyvin. Nostaa peukalonsa pystyyn, kun meillä ei ole yhteistä kieltä.
Olin levyttämässä sängyn päällä, kun Željka huhuili töistä tultuaan kahviseuraa. Istuimme taas terassilleni juttelemaan, hän kyseli Suomen oloista ja asuinkaupungistani ja kertoi puolestaan minulle sota-ajasta. Kahvit juotuamme hän vei minut autoajelulle katsomaan näköaloja uudelta sillalta ja ylhäältä Srd-vuorelta. Kävimme myös vuoren huipulla olevassa sotamuseossa, jonka kuvat, tekstit ja tv:ssa pyörivä video hiljensi meidät molemmat. Željka kertoi myös kahden serkkunsa ja parhaan ystävänsä (silloinen poikaystävä?) saaneen surmansa linnoituksen piirityksessä. Palatessamme kotiin hän näytti minulle raput, joita pitkin minun olisi pitänyt aamulla nousta vuorelle. Joku pahalainen oli vienyt kyltin mennessään, siksi olin kävellyt sen ohi. Hän muisti myös mainita, että saan illalla seuraa; joku tuttavaperheen poika tulee hoitamaan bisneksiään Dubrovnikiin ja yöpyy naapurihuoneessa.
Vaihdoin vaatteet ja kävelin viimeisen kerran vanhakaupunkiin. Matkalla tosin kävi mielessä, että olisin voinut syödä vaihteeksi jossain sataman lähettyvilläkin. Pysähdyin Pizzeria Baracudaan pizzalle, tarjoilija yllytti minut tilaamaan vielä salaatinkin. Olin ensimmäisen kerran näin myöhään liikkeellä ja kaupungissa oli paljon ohjelmaa; aukiolla tulitemppuilijoita ja rantaravintolassa soi elävä musiikki. Jätin käyttämättä viimeisen mahdollisuuden hypätä bussin kyytiin ja kävelin kotiin. Sanoin naapurilleni kättäpäivää ja toivotimme samalla hyvät yöt.
Naapurini oli yhtä hiljainen ja huomaamaton asukas kuin minäkin. Kuudelta suljin parvekkeen oven kun ulkoa alkoi kuulua arkiaamun liikenteen melua. Aamulla nousin suihkuun ja kahvin keittoon, kun naapurini oli jo lähtenyt töihin. Olin ilman sähköä! Yritin saada kaasuhellaan sytkärillä tulta, mutta turhaan melkein poltin sormeni; ei kuulunut pihaustakaan. Željka viestitti vievänsä minut 9.30 bussiasemalle. Vastasin, että olemme ilman sähköä ja hetken kuluttua pappa kapusi alakerrasta korjaamaan asian (ilmeisesti huonenaapurini oli kääntänyt jotain väärää katkaisinta) ja sain keitettyä aamukahvini. Pakkasin rinkkani ja Željka haki minut sovittuun aikaan. Hain leipomosta jauhelihatäytteisen burekin matkaevääksi, juomaksi riitti pullollinen hanavettä. Juotavan jogurtin jätin väliin, etten valuttaisi sitä bussissa pöksyilleni. Hyvästelimme ja esitin toistuvasti kutsun tulla Suomeen. Bussi lähti täsmällisesti 10.00.
Makarska 20.–22.5.09
Ilmastointi toimi tällä bussimatkalla niin hyvin, että suljin sen kohdallani. Paussit pidettiin Metkovičissa ja Pločessa. Saavuimme Makarskaan jopa etuajassa, eikä yhtään ainutta huoneentarjoajaa ollut vastassa. Otin pienen oluen, ei vieläkään mitään kontaktia, joten päätin etsiä itse seuraavan yösijan. Kävelin alas rantakadulle, ohitin lukuisia ravintoloita, nousin takaisin päätielle ja sen toiselle puolelle, lähelle Hotelli Makarskaa. Kyselin huonetta rouvalta, joka kertoi vapaan huoneen löytyvän myöhemmin iltapäivällä. Jätin rinkkani hänen hoiviinsa ja manasin itsekseni, mieli teki jo vaihtaa vaatteet ja hypätä mereen. Kokeilin onneani ja soitin toisen talon ovikelloa. Johan lykästi! Privatni Smještaj Radaljilta sain huoneen, jossa oli sängyt kolmelle, kylpyhuone, keittonurkkaus, tv ja ilmastointi hintaan 20€/yö. Asunto tosin on katutasossa ja ulkopöytä + tuolit ovat tien reunassa, mutta sillä tuskin on kovin vilkas liikenne. Ranta ja satama ovat lähellä ja takana nousee komea vuoristo. Vastaanottajani oli uuden emäntäni ystävä, luovutin hänelle passini ja vaihdoin kevyemmät vaatteet päälle. Rantakadun baarien hinnat olivat edullisemmat kuin Dubrovnikissa. Kuvasin satamaa, kävin katsomassa läheistä uimarantaa ja palasin kaupan kautta kämpille. Vaihdoin bikinit päälle ja menin satamasta katsoen vasemmalle rannalle, josta pääsi rappuja myöten uimaan.
Pizzaa, pastaa, risottoa ja burekia olin jo syönyt, joten tilasin illalla kanasalaatin. Oli huono valinta, teen itse paljon parempaa. Jugo puhalsi taas kovasti, en viitsinyt enää jäädä ”pihalleni” istumaan vaan aikaistin nukkumaanmenoa.
Tyyny oli aivan liian iso ja kova ja aamulla herätessäni niskat olivat kipeät. Vasta silloin huomasin, että erillisessä vuoteessa oli pehmeä tyyny pitsiliinoineen ja vaihdoin sen sänkyyni. Hain lähileipomosta juustopiiraan, keitin kahvit ja söin aamiaisen ulkona. Aurinkorasvaa nahkaan ja mäkeen! Kävelin bussiasemalle kysymään yhteyksiä Biokovon luonnonpuistoon. Hukkareissu, ei sinne pääse bussilla. Olisi pitänyt mennä johonkin turistitoimistoon ja osallistua heidän järjestämään ryhmäretkeen, ei minulle kiitos. Nappasin yhden toimiston tiskiltä kartan (virkailija ei ehtinyt minua palvella), hain ison vesipullon kaupasta ja suuntasin maantietä pitkin vuoristoon. Hillitöntä nousua, hiki virtasi. Alitin ohikulkutien (Vukovarska/Dubrovačka) ja jatkoin kohti Batinićia. Kolme ruotsalaista nuorta käveli vastaani, muuten ei kävelijöitä näkynyt. Käännyin oikealle ja kävin jollain hautausmaalla. Viimeisen talon jälkeen tie päättyi ja edessä oli pystysuoraan nouseva vuoristo. Jatkoin oikealle kohti Makaria. Kuvasin jonkun talon rauniot ja aloin laskeutua toista tietä kohti kaupunkia. Tällä kerralla ylitin ohikulkutien ja päädyin keskustaan lähelle kämppääni. Mursuviiksinen isäntäni päivysti taas kotikadulla, kättäpäivää emme ole vieläkään sanoneet, kunhan huikkaamme tervehdykset. Ulkopöytäni oli suoraan auringossa, joten kävin suihkussa ja menin rantakadun kahvilaan kirjoittelemaan. Oli niin kuuma, että oli pakko lähteä uimaan. Kävelin uimarannan ohi lähelle majakkaa ja kävin siellä pari kertaa meressä. Rantaan on valettu sementtilaattoja ja – rappuja, joilta pääsee hyvin uimaan. Niemen toisella puolella uivat naturistit. Kävelin vielä ylös metsään, pienen kirkon ulkopuolella oli italialaisia piknikillä. Laskeuduin mäen toisella puolella takaisin satamaan. Nahkaa kuumotti, oli paras kotiutua ja mennä suihkuun. ”Pationi” oli jäämässä varjoon, nyt siinä jo sieti istuakin.
Otin pienet nokoset ja havahduin, kun ilmeisesti emäntäni puhdisti vesiletkulla pihakäytävää ja talonedustaa, komentaen samalla kovaäänisesti miestään. Hetken kuluttua menin ulos istumaan, jos joku vaikka haluaisi rahani. Hain pyykkini takapihan narulta ja miehet näyttivät minulle ankkapoikueen, joka asusti pihanperällä pienessä vajassa. Odotin, että ilma vähän viilenisi ennen kuin lähdin syömään. Tällä reissulla ovat t-paidatkin olleet liikaa, samoin ihonmyötäiset topit. Kävelin hetken rantakadulla, siellä sentään hieman ilma liikkui. Söin eilen väärässä Rivassa, nyt löysin oikean (Villa) Rivan, menin kuitenkin syömään viereiseen Konoba Decimaan. Tilasin chefin salaatin (tosin se oli listassa jollain muulla nimellä) ja merellisen pastan. Ja pakko-oluen (yhteensä 87kn). Kotiin kävellessäni poikkesin kirkkoon, jonka ovet olivat auki. Isäntäni kasteli vuorostaan letkulla katua ja kukkia, huuhtaisi siinä samalla autonsakin. Rouva ja tytär kotiutuivat ja pääsimme tervehtimään Lenkan kanssa. Hän toi passini ja kertoi nähtävyyksistä, sanoi vielä että kannattaa pysyä Makarskassa ja käydä täältä käsin päiväretkillä ympäri Dalmatiaa. Ja taas piti pakata!
Trogir 22.–24.5.09
Perjantaina heräsin jo kuudelta, laitoin kahvin tippumaan ja pakkasin rinkan valmiiksi. Ostin lipun seitsemän bussiin Splitiin ja eväät (vehnäpulla jota täällä kutsutaan juustopiiraaksi) matkalle. Bussi Splitistä Trogiriin lähti saman tien, tällä kerralla sain ottaa rinkkani sisälle. Ei näkynyt ainuttakaan huoneentarjoajaa. Treffasimme Hannun kanssa vanhakaupunkiin johtavalla sillalla, ylitimme sen ja otimme oluet kahvilan terassilla. Ei tämä voi olla huono paikka, kun heti ensimmäisellä terassilla saa tummaa Tomislavia. Ylitimme toisenkin sillan ja olimme Ciovon saarella. Hannulla ei ollut mukana etukäteen katsomamme majapaikan nimeä tai osoitetta, joten menimme ensimmäisen huoneentarjoajan mukana katsomaan yösijaa. Tyydyimme huoneeseen kylpyhuoneella ja jääkaapilla hintaan 60€/2 vrk. Rinkat sisälle, matkavaatteet pois ja palasimme vanhaan kaupunkiin lounaalle. Pizzaa ja olutta, ei siis mitään uutta. Palasimme kämpille suihkuun ja päivälevolle. Läheisen tien metelistä ja Hannun kuorsauksesta huolimatta minäkin nukahdin. Viiden jälkeen siirryimme ulos varjoon istumaan. Ei siitä puuttunut kuin pöytä. Poika näytti minulle, mihin voin ripustaa pyykit kuivumaan. Hyvinhän nuo olivat kuivuneet ulkona tuolin selkämykselläkin.
Otimme kirsikkabrandyt aperitiiviksi ja kävelimme sillan yli vanhakaupunkiin. Jäimme syömään rantakadun varrelle Konoba Dalmacijaan, kaupungin umpinainen keskusta ei tällä helteellä houkutellut. Tilasimme yhteisen antipastolautasen, kalkkunarisottoa, mustekalarenkaat ja viiniä (kahvin kera 240kn). Ei jaksettu jäädä iltapimeällä kylille pyörimään, vaan palasimme kämpille. Naapurissa viriteltiin vasta grilliin hiillosta.
Hyttyset kiusasivat meitä yöllä (ainoastaan tässä paikassa). Onneksi maantien meteli sentään vähän laimeni, vaikkei kokonaan lakannutkaan. Lentokoneiden ylilennot jatkuivat vasta aamulla. Olimme liikkeellä jo ennen yhdeksää. Kävelimme sillan yli vanhakaupunkiin ja edelleen sillan yli uuteen kaupunkiin. Ostimme juustopullat torilta ja söimme ne joenvarren penkillä istuen. Vaihdoimme vähän rahaa, kävimme kaupassa, söimme jäätelöt ja palasimme kämpille. Asuimme Kralja Tomislavalla, jatkoimme sitä ohi telakan (rinteessä oli vaikka kuinka paljon vuokrahuoneita, myös se jota olimme etukäteen ajatelleet) ja kävimme uimassa lähellä camping-aluetta. Parempi ranta (kuten meille myöhemmin kerrottiin) olisi ollut parin kilometrin päässä. Palasimme kämpille oikaisten mäen rappuja pitkin. Vein uikkarit takapihalle kuivumaan ja huomasin, että siellä asuu pieni, seurankipeä kilpikonna. Otimme tummat oluet helteisellä pihallamme. Lounaaksi juustoa, suolakeksejä ja hedelmiä. Torkuimme pari tuntia, meidät herätti jonkun naapurin rakennustyömaan meteli.
Etukäteen ajattelin, että Hannu saa mahdollisimman hyvän ensivaikutelman Kroatiasta, kun tuon hänet Trogiriin. Mutta kaupungin pienuus, ruuhkaisuus ja turistiryhmät eivät ehkä anna parasta kuvaa. Millaista täällä mahtaakaan olla elokuussa?
Istuimme pihalla varjossa, mittari näytti +26,5 astetta. Huoneen meille vuokrannut poika sekä yläkerran ”Roger” (ihan Roksun näköinen) ja rouvansa huikkaavat meille tervehdyksensä, mutta kukaan muu ei viihdy pihalla. Eikä kukaan kysy maksua. Autoletka ajoi ohitse torvet soiden ja kun lähdimme vanhakaupunkiin, hääparia kuvattiin sillalla. Etsimme mukavaa ruokapaikkaa ja hylkäsimme muutaman joko kuuman sijainnin tai kalliin hinnan vuoksi. Jäimme Konoba Ruzmariniin ja söimme taas ihan liikaa! Yhteinen tonnikalasalaatti, kanafilee gorgonzola kastikkeella ja merellinen pizza (puolikkaan viinin, veden ja kahvin kanssa 238kn). Pyörimme sillan yli takaisin kotiin ja menimme saman tien nukkumaan.
Šibenik 24.–26.5.09
Pyhäkellot herättivät meidät aikaisin, mutta nousimme vasta kahdeksalta. Aamiainen (banaanit ja jogurtit) oli nopeasti hoidettu ja ehdimme yhdeksän bussiin Šibenikiin. Lippua ei saanut ostettua linja-autoasemalta vaan bussista rahastajalta. Ajoimme taas kaunista rannikkotietä, Hannukin pääsi ihailemaan maisemia. Ainoa pysähdys oli Primostenissa. Saavuimme Šibenikiin vähän yli kymmenen, eikä yhtään mummoa ollut taaskaan vastassa. Pitkin matkaa oli ollut tiuhaan ”sobe, apartman, room, zimmer” – kylttejä, nyt niitä ei näkynyt ainuttakaan. En keksinyt muutakaan kuin suunnistaa sinnepäin, missä muistin majoittuneeni keväällä 2004. Portilla tuli joku rouva vastaan ja kun kysyimme huonetta, hän soitti jollekin ja antoi puhelimen Hannulle. Hinta 250kn/yö ei tippunut tinkimälläkään. Saimme toisesta kerroksesta kauniin huoneen kylpyhuoneella ja jääkaapilla (+ tv ja ilmastointi). Kylpyhuone oli siisti kuin sika pienenä, vessapaperikin sävysävyyn kaakeleiden kanssa. Ulkona oli kuivausteline ja alhaalla hyvin hoidettu piha yhteiskäytössä muiden asukkaiden kanssa. Sijainti oli erinomainen; lähellä keskustaa, mutta ulkopuolella kaikesta metelistä.
Vaihdoimme vaatteet ja kävelimme vanhakaupunkiin. Otimme kuvia ja oluet. Kävimme bussiasemalle, mutta sen mainio snagari oli jostain syystä kiinni. Sunnuntaista johtuen myös kaikki kaupat olivat suljettuina. Istuimme rantakadun varren terassille ja tasasimme salaatin ja pizzan (oluiden kanssa 110kn). Kroatia on niin italialainen, ettei minun mikään pakko ole Italiaan päästäkään. Varsinkaan, jos se on tätäkin kalliimpi maa.
Istuimme pihalle kahvittelemaan (isäntä toi meille vedenkeittimen), ympärillä tuoksuu jasmiini ja rapistuneen naapuritalon terassille kiipeää viiniköynnös. Naapurihuoneetkin alkavat pikku hiljaa täyttyä. Illan tullen jätämme ilmastoinnin viilentämän huoneemme ja ulkoistamme itsemme kuumaan ilmaan. Taas väännettiin kättä ruokapaikasta ("vain jotain pientä, ei ainakaan pizzaa”) ja päädyimme Spaghetteria Bramasoleen, joka oli piilossa vanhan kaupungin sokkeloissa. Tilasimme salaatin, kaksi pasta-annosta ja puolikkaan viinin. Minulle vielä kahvi ja talo tarjosi Hannulle (!) avecin (yht. 161kn). Tarjoilijalla ei ollut hommia, joten hän istui seuraksemme juttelemaan. Siinä käytiin läpi koko 90-luvun sota, politiikka ja naapurisuhteet. Kaupunkilaiset yrittivät sodan aikana jatkaa normaalia elämää, mutta kuten hän osuvasti sanoi, elämä Šibenikissä oli yhtä venäläistä rulettia.
Hannu totesi aamulla, että tässä kämpässä oli miellyttävä valvoa (jostain kumman syystä nukuimme taas huonosti); oli hiljaista ja sopivan viileää kunhan saimme ilmastoinnin kohdalleen. Herätyskello soi klo 00.00 rinkan sivutaskussa herättäen meidät molemmat. Puhelinherätyksen säädimme seitsemäksi, sitä ennen kirkonkellot olivat kalkattaneet kuudesta alkaen. Aamiaiseksi jogurtit, tuoreet piirakat ja kahvit. Bussiasemalla olimme turhankin aikaisin. Yhdeksän bussi tuli aivan täyteen, suurin osa oli paikallisia, jotka olivat käyneet Šibenikissä aamun ruokaostoksilla. Matka Skradiniin kesti puolisen tuntia. Ostimme liput klo 10.00 venekuljetukseen ja kaupasta aamuoluet mukaan. Venekuljetus Krkan luonnonpuistoon kesti parikymmentä minuuttia ja annoimme muiden turistien lähteä edeltä alta pois, me istuimme laiturille kylmille oluille. Puiston kiertämiseen ja kuvaamiseen meni reilu tunti, sen jälkeen kävin vesiputousten alla uimassa. Veteen pääsy oli varsin liukasta ja hankalaa, mutta kyllä se virkistikin. Paluukuljetusta Skradiniin odotimme laiturilla istuen. Bussi Šibenikiin lähtee 12.40 tai 17.00. Ensimmäinen bussi oli jo mennyt, joten meillä oli runsaasti aikaa tapettavana. Kävelyä, istuskelua, jäätelöä, olutta ja vihdoin pääsimme kotimatkalle puolityhjällä bussilla. Kämpillä suihkut ja vaatteiden huuhtelu. Talo oli hiljainen, kotosalla olivat vain alakerrassa asuvat ranskalaisnaiset ja nuoripari, jotka kaikki olivat tänään kanssamme Krkassa. Istuimme pihalle punaviinilasillisille. Siinä oli niin mukava istua, ettei millään olisi jaksettu lähteä enää mihinkään syömään.
Kävimme infopisteessä kysymässä laivayhteyksiä Hvarille ja Bračille. Jadrolinijan toimisto oli lähellä, mutta se oli jo suljettu. Menimme syömään rantakadun loppupäähän Restoran Peskarijaan. Kotimatkalla ostimme vielä hyvät jäätelöt.
Hvar 26.–31.5.09
Tiistai, vähän paremmin nukuttua yö. Jossain vaiheessa yötä kuului kolinaa. Ihmettelimme, voiko roskisauto kolistella noin pitkään. Hannu sulki ikkunan ja tuli hiljaista. Aamulla pakkasin rinkkani ja kävin kaupassa, ei ollut kiirettä sillä Jadrolinijan katamaraani lähtee Splitistä Hvarin saarelle vasta 14.00. Riittää, että lähdemme Šibenikistä ennen puoltapäivää. Kahvittelimme pihalla, ranskalaisrouvat (neidit?) istuivat jo siinä lukemassa. Syötyämme jäimme juttelemaan heidän kanssaan matkoistamme. Leidit olivat myös menossa Splitiin ja lähtivät hyvissä ajoin linja-autoasemalle, me perässä hetken kuluttua. Bussi tuli melko täyteen, 1½ tunnin kuluttua saavuimme Splitiin ja Hannu kävi ostamassa liput Jadrolinijan katamaraaniin. Sekin tuli täyteen ja lähti täsmällisesti. Tässä maassa ei auta myöhästellä busseista tai laivoista.
Matka Hvarin kaupunkiin kesti tunnin verran, perillä haastattelimme rouvaa, joka valokuvineen tarjosi majapaikkaa. Hinta oli 100kn/hlö/yö, tingin sen 700kn neljältä yöltä. Kävelimme bussiasemalle, jossa rouvan mies odotti autoineen ja kurvasimme ylös kukkulan päälle. Pelkäsimme, että joudumme kovin kauas keskustasta ja satamasta, mutta kävellen pääsee oikaisemaan rappuja ja kävelyteitä pitkin. Majoituimme talon ylempään kerrokseen (h+k+kph), parvekkeelta oli näköala merelle, kahteen suuntaan. Asustimme sataman ja uimarannan puolivälissä. Pariskunta asuu alakerrassa ja he kutsuivat meidät omalle terassilleen maistamaan kotitekoista viiniä. Pariskunta puhui saksaa (olivat olleet Saksassa töissä neljä vuotta), Hannu sai kaivaa muistilokeroistaan saksankielen sanoja, minä kuuntelin sujuvasti vieressä. Rouva lähti kävellen näyttämään meille, miten löydämme lähimpään markettiin. Siellä törmäsimme kahteen suomalaistyttöön, jotka tulivat samalla laivalla. Ostimme lounastarpeet, joista riittää aamiaisellekin (litran valkoviini maksoi 16kn). Keittiössä oli kahvinkeitin, suihkun jälkeen kahvittelimme parvekkeella, joka alkoi pikkuhiljaa jäädä varjoon. Lähdimme kylille kun aurinko alkoi laskea. Satamakadun kuppiloissa istui porukkaa, hinnat näyttivät olevan suunnilleen samoja kuin tähänkin asti, hienompien hotelliravintoloiden toki korkeampia. Istuimme Buffet Pošteniin syömään yhteisen mustekalasalaatin ja pizzan (puolikkaan viinin kanssa 165kn). Kävelimme pitkin pimeitä kujia kämpille, tiedä sitten, löysimmekö suorimman tien.
Jätimme läpivedon yöksi, neljältä heräsimme kun linnut aloittivat sen päiväisen sirkutuksensa. Kaivoimme repusta korvatulpat ja saimme nukuttua loppuyön. Aamiaisen jälkeen lähdimme kävelemään oikopolkua uimarannalle. Varvastossujen alla pyörivät kivet saivat minut lankeamaan polvilleni, onneksi mitään ei mennyt rikki (varsinkaan kamera). Käännyimme takaisin ja päätimme tulla rannalle iltapäivällä, kun mukana on uintikamat ja minulla jalassa vaellussandaalit. Keskustassa Hannu kyseli skootterin vuokrausta, mutta oli tietenkin unohtanut ajokorttinsa kotiin, ilman sitä ei mitään menopeliä saanut vuokrattua. Parturi sentään löytyi, Hannu jäi siihen saman tien, minä kuvasin keskustaa ja otin terassioluen. Parturointi oli niin nopea toimitus, etten ehtinyt edes kuvaa ottamaan. Kävimme kämpillä vaihtamassa uikkarit päälle ja kävelimme mutkan kautta uimarannalle. Niemenkärjessä oli monta paikkaa, joista olisi päässyt mereen rappuja myöten, ne jätimme seuraaville päiville.
Ranta oli pyöreää pikkukiveä, kävimme uimassa ja kuivateltuamme nousimme kivipolkua ylös tielle, jota pitkin oli lyhyt matka kämpille suihkuun ja uintioluelle. Kevytlounas; aamuista leipää, juustoa, oliiveja ja valkoviiniä. Väsytti armottomasti, olin puoliunessa kun Hannu jo valmistautui kylille lähtöön. Kiersimme jotain ylätietä ennen kuin laskeuduimme keskustaan Jadrolinijan toimistoon kyselemään jatkoyhteyksiä Bračin saarelle; joko Splitin kautta tai Jelsasta suoraan Bračille. Menimme syömään Restaurant Bountyyn. Aperitiiviksi prošekit ja alkupalaksi yhteinen salaatti. Mustaa risottoa ei ollut saatavilla, joten otin merellisen risoton, paras tähän asti! Meillä oli molemmilla sattumalta Indonesia-paidat päällä ja kohdallemme pysähtyi juttelemaan pariskunta Torontosta. Olivat myös käyneet Lombokilla ja Sumatralla, rouva vielä kehui että kannattaa pitää noita paitoja niin syntyy keskustelua. Satamakadulla vastaan kävelivät kaksi suomalaispoikaa, jotka olivat samaan aikaan Dubrovnikissa kuin minä. Ahdistaa, tässä kaupungissa on ainakin kuusi muuta suomalaista meidän lisäksemme.
Yöllä heräsimme yhden aikaan salamoiden leiskuntaan ja menimme parvekkeelle ihailemaan nousevaa myrskyä. Tunnin kuluttua se oli Hvarin päällä ja tuli sellainen spektaakkeli, että Leroksen (2003) ukkosmyrskykin jäi toiseksi. Tunnin verran ukkonen rymisteli päällämme, salamointi oli jatkuvaa ja valaisi koko kylän. Miltähän paikallisista, sodan kokeneista ihmisistä mahtoi tuntua? Hetken olimme ilman sähköä ja salamoinnin välissä oli sysipimeää. Hannu loikki vähän väliä sängystä parvekkeelle videoimaan, kunnes rankkasade pakotti hänetkin petiin.
Aamulla oli aivan tyyntä ja taivas pilvessä. Lämpötila oli laskenut muutaman asteen. Tarkoituksemme oli kiivetä linnoitukselle ottamaan kaupunkikuvia, mutta odottelimme että taivas kirkastuisi. Nousimme raput ylös linnoitukselle (Fortness Spanjol). Kun pääsimme ylös, pilvet kaikkosivat juuri sopivasti. Näköalt alas kaupunkiin oli huikaiseva. Kiersimme kaikki näköalatasanteet (+ vankilan) ja laskeuduimme takaisin keskustaan, suoraan Konsumiin ostamaan kuohuviiniä ja kirsikkabrandya illaksi. Tutut ranskalaisrouvat kävelivät vastaan aukiolla. Satamaan oli juuri parkkeeraamassa turkulainen purjevene, juttelimme hetken pitkällä reissulla olevien purjehtijoiden kanssa. Edellisyön ukkosen he olivat kokeneet parkissa jossain luonnonpoukamassa.
Kämpillä vaihdoimme uikkarit jalkaan ja menimme niemenkärkeen uimaan, raput suoraan mereen, ihanaa! Parvekkeella istuessamme kuulimme, että olimme saaneet naapureita, jotka puhuivat sujuvaa englantia, emännän selittäessä saksankielellään. Kuohari oli punaista ja se oli mennyt pakastelokerossa umpijäähän. Maistui kuitenkin hyvältä, kun sen maustoi tilkalla kirsikkabrandya. Illalla katsastimme pari ruokapaikkaa linnalle johtavien portaiden varrelta, mutta päädyimme aukiolle Pizza Kogoon. Kerrankin olisi ollut pitkähihaiselle käyttöä, sen verran siinä tuuli. Kotimatkalla arvuuttelimme taas, mikähän se suorin tie olikaan.
Nyt ei ukkonen rymistellyt, naapureista ei kuulunut äännähdystäkään ja oli sopivan viileää. Tiedä sitten, pizzako janotti, kävimme kumpikin monta kertaa yöllä juomassa vettä. Aamulla olimme molemmat yhtä mieltä, että kolme yötä samassa paikassa olisi hyvin riittänyt. Tämä päivä oli jo vähän pakkopullaa, ilman mitään kulkupeliä olimme jymähtäneet pienelle reviirille. Hannu lähti kävellen kiertämään Križnin niemimaata, minä päätin kuvata vanhan kaupungin kapeita kujia. Kuvaaminen oli minulle taas vaikeaa kun valon ja varjon ero oli niin rankka. Kujilla ei turisteja liikkunut, kaikki pysyttelivät satamassa tai aukion kuppiloissa. Seuranani olivat vain paikalliset rouvat, jotka kantoivat päivän ruokaostoksia kotiin kavutessaan ylös rappusia, tai rakennusmiehiä, jotka korjasivat vanhoja taloja. Kävin ylhäällä hautausmaalla, sieltä oli hieno näköala merelle ja linnoitukselle. Mike Stipe näytti varanneen itselleen hautapaikan Hvarista.
Hannu oli juuri palannut omalta retkeltään ja otimme lenkkioluet parvekkeella, ennen kuin lähdimme uimaan. Lähikaupassa vaihdoimme pullopantit aamujogurtteihin ja saimme hyvänmatkan toivotukset. Suihkun jälkeen tyhjensimme jääkaapin ja otimme pienet nokoset. Taivas oli pilvessä, oli mukavan vilpoista (+25). Ilma ei illaksi juuri kirkastunut ja laitoin ensimmäisen kerran neuleen päälle. Keskustassa ostin tuliaislaventelit ja jäimme sovitusti syömään Bountyyn, olihan siellä reissun paras risotto merenantimista. Meni siinä litra viiniäkin ja omistaja tarjosi juttuseuran lisäksi vielä paukut. Jätimme tällä kerralla jäätelöt väliin ja ostimme kotimatkalla leipomosta parit nöttöset. Kämpillä keitimme kahvit leivonnaisten seuraksi. Naapureista ei mitään havaintoa.
Hvar, Jelsa
Aamulla pakkasimme rinkkamme, aamiaiseksi sai riittää jogurtit ja kahvit. Isäntämme oli ulkona kun teimme lähtöä ja hän heitti meidät autollaan linja-autoasemalle. Hain juustoburekin leipomosta, tasasimme sen bussia odotellessamme. Se lähti 10.15 ja kulki läpi viljavan sisämaan ja vuoriston. Alapuolella näkyi monta pientä kylää ja poukamaa. Saavuimme Stari Gradiin ja siellä odottelimme laivalla saapuvia matkustajia. Kävimme myös Stari Gradin keskustassa ja muissa pikkukylissä. Jelsaan saavuimme 11.30 eikä taaskaan ollut yhtään huoneentarjoajaa vastassa. Turisti-infot viettivät siestaa, istuimme yhden viereen terassille odottelemaan. Sillä puolella satamaa löytyi vain kaksi ”sobe” merkillä varustettua taloa, mutta ketään ei ollut kotosalla. Infopisteen avauduttua varmistimme aamun kuljetuksen ja siirryimme rinkat niskassa sataman toiselle puolelle. Ensimmäisestä paikasta ei löytynyt vapaata huonetta, toisessa olivat kaikki vapaina ja saimme jääkaapilla ja kylpyhuoneella varustetun huoneen hintaan 200kn/yö. Saksaa puhuva rouva petasi meille pitsilakanoin vuoteen, jätimme kantamukset huoneeseen ja lähdimme kävelemään niemenkärjen ympäri ties kuinka pitkälle, löytämättä kuitenkaan niitä Jelsan kuuluisia (pakettimatkalaisten suosimia) uimarantoja. Oikaisimme kukkulan yli takaisin keskustaan, ylhäällä tapasimme suomalaisia, jotka odottivat hotellinsa edessä Tjäreborgin kuljetusta kotimatkalle.
Söimme kevyen lounaan, ostimme ihanat kirsikkajäätelöt kahvilasta, jonka omistaja osasi sanoa ”kiitos” (ei ole Jelsa meidän paikkamme) ja palasimme uuteen kotiimme. Emäntämme laittoi ison terassin kuntoon ihan vain meitä varten, istuimme siihen viinilasillisille. Lauantai-illan pyhäkellot alkoivat soida vartin välein viidestä alkaen, samaan aikaan aurinko alkoi paistaa parvekkeellemme. Olihan hupparillekin käyttöä kun illan tullen lähdimme kylille kuvaamaan ja etsimään ruokapaikkaa. (Hannulle olin viestittänyt, ettei kannata pakata mukaan mitään pitkähihaista kun hikoilin ensimmäisten päivien helteessä.) Makarskan vuoristo näkyi upeasti ilta-auringossa. Oli aika vilpoista, silti jäimme ulos syömään Buffet Jelsaan. Tilasin ihan mielenkiinnosta mustaa risottoa, mutta se oli liian suolaista syötäväksi ja sain sen vaihdettua pasta-annokseen. Jadrolinijan katamaraani oli jo satamassa, aamulla olisi taas aikainen lähtö. Niinpä palasimme kämpille ja nukkumaan. Oli hiljaista.
Brač, Bol 31.5.–3.6.09
Herätys kuudelta, olisi nukuttanut aivan armaasti. Taivas oli pilvinen ja tuuli koleasti. Pakkaamiseen ja aamupesuun meni vartti, lippukioski oli vielä kiinni kun rinkkoinemme kävelimme keskustaan. Muitakin matkaajia alkoi kerääntyä satamaan. Liput Boliin maksoivat vain 11kn/hlö ja matka kesti parikymmentä minuuttia. Perillä oli vastassa yksi huoneentarjoaja, joka oli saattamassa vaimoaan Splitille jatkavaan katamaraaniin. Frano vei meidät autollaan mäkeä ylös lähes viimeiselle talolle, jonka huoneet olivat tyhjillään. Valitsimme apartmentoksen alakerrasta, käytössämme oli myös viiniköynnöksen varjostama patio grilleineen ja merinäköaloineen. Hinnaksi sovimme 200kn/ensimmäiseltä yöltä, seuraavilta 180kn. Frano lupasi kuskata meitä tarvittaessa, jos mäen ravaaminen alkaisi tuntua raskaalta. Hän heittikin meidät alas keskustaan ja näytti rantakadun ravintolat, parhaat jäätelökioskit ja bussiaseman.
http://stella-apartments-bol.com/Haimme leipomosta juustopiiraat ja torimyyjältä hedelmiä. Kirsikkaa Kroatiassa osataan kyllä jatkojalostaa; ihanaa jäätelöä, tuhtia likööriä, hyvää mehua ja meneehän se ihan sellaisenaankin. Kävelimme mäen ylös (vähän vajaa kilometri) uuteen kotiimme ja keitimme kahvit. Sosialisoimme jääkaapista löytyneen avaamattoman maitotölkin ja söimme aamiaisen patiolla. Otimme tunnin tirsat, ennen kuin lähdimme kävelemään asfalttitietä ohi tenniskeskuksen Zlatni Ratiin, jossa pilvisestä säästä huolimatta oli joitakin uimareita. Me jätimme uimisen ja kuvaamisen huomiseen, Frano lupaili kirkastuvaa ja hellettä. Palasimme keskustaan rantaa myöten, ohittaen suuren hotellialueen pitkin tasaista, laatoitettua kävelytietä. Kirkonkellot löivät 12 lyöntiä, oli aika ottaa lenkkioluet Caffe Bar Ložassa rantakadun varrella. Isäntämmekin pysähtyi siihen kaverinsa kanssa kahville, joten valintamme taisi osua oikeaan. No, mehän aina vainuamme edullisimmat paikat. Ostimme lounaaksi mukaan täytetyt patongit (sendwičet), jotka myyjä lämmitti grillissä. Taivas yritti kirkastua, söimme lounaankin ulkona.
Huoneiston lipastonlaatikosta löytyi sateenvarjo, otimme sen mukaan kun lähdimme illalla syömään. Kesken alamäen palasimme takaisin vaihtamaan trekkarit jalkaan, pienen sateen kastuttama tie oli turhan liukas sandaalien alla. Sitä paitsi sukat lämmittivät varpaita mukavasti. Menimme Pizzeria Topolinoon, niin myös kaksi muuta suomalaispariskuntaa, jotka olivat hekin tänään saapuneet Boliin. Tilasimme yhteisen salaatin ja molemmille omat pizzat. Annokset olivat valtavat! (Pienen viinin kanssa 180kn.) Oli pakko pyytää puolikkaat pizzat laatikossa mukaan. Toisen pienen viinin tasasimme kantapaikaksemme muodostuvassa Ložassa. Siinä oli mukava istua ja seurata ohikulkijoita. Vanhat rouvat olivat lähteneet pyhämessun jälkeen iltakävelylle. Raahauduimme täysin vatsoin ylämäen kotiin ja olimme jo sängyssä, kun rannassa alkoi ilotulitus. Taisi olla hääjuhla meneillään.
Yöllä kuului satavan kovin. Hannu nousi sulkemaan lasiovet ja nukuimme filtin alla hyvin aamuun asti. Taas pilvinen päivä! Ja me kun luulimme tulleemme Kroatian aurinkoisimmalle saarelle. Ei siis päästä uimaan tänäänkään, vaan harkitsemme päiväretkeä Supetariin. Haimme naapurikaupasta aamiaistarpeet ja juotavaa jääkaappiin. Aloitimme aamiaisen ulkona, mutta oli pakko vetäytyä sisälle suojaan. Sateen tauottua kävelimme alas keskustaan katsomaan bussiaikatauluja. Supetarin bussin lähtöön oli 1½ tuntia aikaa. Kävimme luostarilla (Dominican Monastery) ja kuvasimme jonkun entisen hotellihirvityksen. Keskustan sillä puolella oli monta pientä poukamaa, joissa olisi voinut aurinkoisemmalla säällä käydä uimassa. Sade yltyi kun palasimme keskustaan. Istuimme Ložan varjon alle mietintälasillisille. Tuntui turhalta lähteä pitämään sadetta toiseen kaupunkiin, joten jäimme Boliin laiskottelemaan.
Saimme kahvilassa kulutettua tunnin. Siinä istuessamme satamaan parkkeerasi kolmimastoinen laiva, jossa liehui iso ja pieni Suomen lippu. Nousimme rinteen ylös lämpimään suihkuun ja söimme lounaaksi eiliset pizzanloput. Ilmastoinnille oli käyttöä; laitoimme sen puhaltamaan +26 että saimme ulkona kastuneet vaatteet kuivatettua. Pannulla lämmitetty pizza maistui hyvältä Korčulansko-viinin kanssa. Sain viestin, että Ilona oli pudonnut vaunuista otsalleen asfalttiin. Perään tuli vielä kuva tytöstä komeine kuhmuineen. Vastasin, että niin on äitiinsä tullut tämäkin…
Hannu oli lukenut kaikki vanhat kroaatin kieliset lehdet, mitä kaapeista löytyi. Jos olisi ollut miniläppäri mukana, olisin voinut kirjoittaa päiväkirjaani puhtaaksi. Taivas oli umpipilvessä, silti kahvittelimme ulkona. Kun ei ollut muutakaan tekemistä, aloimme ottaa kirsikkabrandy-kuohuviiniaperitiiveja. Ikään kuin ukkostaisi. Alkoi sataa. Oli niin kosteaa, että lierotkin tunkivat itsensä ovenraosta sisälle. Oli pakko avata tv viihdykkeeksi. Sieltä sentään löytyi kuuden uutiset. Sääkartan mukaan Kroatiassa paistaa aurinko, paitsi juuri siinä kolkassa missä me olimme. Minä kun jo ehdin toivoa, että tämän iltainen ukkonen muuttaisi sään taas aurinkoiseksi. Katsoin kamerasta kaikki kuvat; niin aurinkoista ja kaunista!
Ukkonen jyrisi koko illan, mutta olihan meidän pakko lähteä keskustaan syömään jotain. Vaihtoehdot olivat vähissä; terassit oli suljettu ja valitsemamme Gušt oli täynnä. Kävelimme rantakatua luostarille päin, sen tien varrella olevat paikat olivat lähinnä pizzerioita. Palasimme takaisin keskustaan ja onnistuimme saamaan Guštista paikat kahden nuoren naisen pöydästä. Naapuripöytään oli asettunut suomalaispariskuntia lapsineen. Vieruskaverimme osoittautuivat viehättäviksi irlantilaisneidoiksi, joiden kanssa kehkeytyi rattoisa keskustelu. Varsinkin sen jälkeen, kun Hannu oli saanut mustanpuhuvan ruoka-annoksensa (mustekalalla värjättyjä knocheja). Oli mukava istua sisällä erikoisesti sisustetussa, pienessä ravintolassa, kun ulkona riehui ukkosmyrsky. Frano tupsahti sisälle, vain käydäkseen sanomassa meille, että pääsemme hänen kyydissään kotiin. Tunnin kuluttua hän tuli noutamaan meidät, pääsimme nukkumaan lämpimään sänkyyn puolenyön aikoihin.
Aamulla taivas rakoili sen verran, että pesin pikkupyykin ja ripustin sen ulos kuivumaan. Hannu kipaisi sillä aikaa lähimarketissa ja söimme aamiaisen ulkona, suunnitellen samalla päivän ohjelmaa. Hetken kuluttua taivas synkkeni ja siirsimme itsemme ja pyykit sisälle. Katsoimme telkkarista uutiset, sateisen sääennusteen ja jonkun kulttuuriohjelman. Sade taukosi hetkeksi, laitoimme trekkarit jalkaan ja valmistauduimme lenkille. Alkoi sataa. Trekkarit pois ja tv auki, vuorossa oli puutarhaohjelma. Kun lontoolaisen kirkon piha oli istutettu täyteen puita, pensaita ja kukkia, sade lakkasi. Tv kiinni, trekkarit jalkaan ja mäkeen kohti Vidova Goraa. Polku oli välillä kivilohkareita, välillä tasaisempaa sepeliä. Hannu luovutti kipeine polvineen parin kilometrin päässä ja kääntyi takaisin. Minä jatkoin, kunnes (mittarin mukaan) nelisen kilometriä käveltyäni alkoi sataa. Matka huipulle ei olisi enää ollut kovin pitkä, mutta olisi ollut tyhmää jatkaa yksin liukkailla kivillä, tietenkin ilman puhelinta ja vettä. Lammasparvi ihmetteli silmät pyöreinä, kun selitin että tämä täti lähtee nyt takaisin. Onneksi olin ottanut mukaan hyvät, varrelliset vaelluskengät, enkä niitä huonompia, joita hetken harkitsin (ja olisin jättänyt ne jonnekin matkan loppuvaiheessa, kuten joskus olen tehnyt). Lippis oli ensimmäistä kertaa tällä reissulla käytössä, ei suojatakseen auringonpaisteelta, vaan mahdollisilta sadekuuroilta ja (kuten tulin huomaamaan) otsalta valuvalta hieltä. Paluumatka sujui nopeasti, vaikka välillä jouduinkin steputtelemaan pienin askelin. Sen verran olen minäkin elämäni aikana fillaroidessani pilannut polveni, että niitä alkoi loppumatkasta kolottaa.
Hannu oli päässyt turvallisesti kotiin ja odotti minua huolissaan. Tumma Tomislav maistui patiolla todella ansaitulta. Suihkun jälkeen söimme lounaaksi leipää, juustoa, salamia, tomaattia ja pihalta (Franon luvalla) poimittua lehtisalaattia. Olimme saaneet uudet naapurit; kaksi blondia Kanadasta asusti yläkertaa. Franolla oli vuorostaan pyykkipäivä; pihan naruilla kuivui tuulessa lakanoita ja perheen vaatteita. Otimme reilun tunnin torkut, heräsimme kun jugo puhkui ulkona. Hain kaupasta palautuspulloilla aamiaisjogurtit. Frano lupasi heittää meidät aamulla satamaan. Ja jos katamaraani ei tuulen takia kulje, hän voi viedä meidät Supetariin, josta lähtee alus tunnin välein Splitiin.
Tuulisesta säästä johtuen menimme syömään Topolinon sisätiloihin. Valitsemani lohipasta oli pettymys; missä ovat mausteet, yrtit ja vaikka kerma? Hannun lihapullat sen sijaan olivat hyviä. Illan viimeisen viinikannun otimme Ložassa, josta Frano nappasi meidät kyytiinsä.
Split 3.–5.6.09
Herätys oli puoli kuudelta, aamupesun ja kevyen aamiaisen jälkeen Hannu kävi kolkuttamassa Franon ovea. Saimme kyydin satamaan, jonne katamaraani olikin jo tulossa. Matka Splitiin maksoi 22kn/lurjus ja kesti tunnin verran.
Vastassa oli 3-4 huoneentarjoajaa, kaikilla aikaisempia kovemmat hintapyynnöt. Yksi naisista oli niin töykeä, ettei tainnut tosissaan halutakaan asiakkaita. Porukan ainoa mies sanoi, että saarilla hintataso on huokeampi. Hänellä oli tarjota parikin majapaikkaa, tingimme pienemmän hinnasta ja saimme huoneen omalla kylpyhuoneella aivan keskustasta (Lučacin kaupunginosa, vieressä on Hostel Pletkovič), mutta hiljaisesta pihapiiristä. Risteyksen kun ylittää, onkin jo torilla ja siitähän alkaa Diocletianin Palatsi. Huoneesta oli juuri poistumassa kaksi tyttöä, isäntämme Mirko lupasi siivota sen sillä aikaa, kun käymme vaikka kahvilla. Hän antoi vielä puhelinnumeronsa jos tulee jotain ongelmia. Kävelimme tien yli torille ja ostimme leipomosta kaksi isoa, lihatäytteistä burekia. Toisen söimme heti, toinen säästyi kämpille lounaaksi. Istuimme kahville ja sen jälkeen tutkimme palatsia ja vanhaa kaupunkia.
Huoneemme oli siivottu, mutta ihmettelin, kun pienen keittiön kaikki ovet olivat lukossa. Hannu soitti Mirkolle, joka lupasi tulla käymään. Hän väitti kertoneensa, ettei tingattuun hintaan kuulu keittiövarustus. Sanoimme, että käytämme vain jääkaappia, sehän oli jo joka tapauksessa päällä. (Rinkkani vakiovarusteisiin kuuluvat mukit ja lusikat.) Itseksemme ihmettelimme, eikö olisi kannattavampaa takavarikoida ilmastoinnin kaukosäädin, jos säästää haluaa. Marketti oli taas nurkan takana, nostimme tuolit pihallemme ja otimme tervetulo-oluet. Burekin avulla saimme kavereiksi lähistön kissat. Naapurit (paikallisia asukkaita) kulkivat kotiin ja kotoa pois, yksi vanhempi pariskunta yritti tehdä tuttavuutta kanssani, he ihailivat vaelluskenkiämme oven suussa ja rouva olisi pyrkinyt sisällekin, jossa Hannu lepuutteli nakuna ilmastoinnin alla. Yläkerrassa asuva mies hakee skootterillaan ensin nuoremman tyttären, sitten vanhemman ja lopulta vaimonsakin. Hetken kuluttua pariskunta päräyttää pois. Minä istun ulkona kirjoittelemassa, mutta tuskin Hannukaan saa nukuttua, varsinkin kun joku lehtimyyjä soittaa puhelimeeni, joka on laukussa sängyn päällä.
Kävelimme Rivaa myöten ohi palatsin vanhaan kaupunkiin. Vilkaisimme Puffet Fifea, joka oli päiväsaikaankin täynnä. Kyselimme perjantain lentokenttäbussia sekä kioskilta että linja-autoasemalta. Vilkaisimme myös juna-aseman, joka näytti tosi hiljaiselta, mutta kyllä sinne ainakin yksi juna tuli tunnelista (mahtoiko se edes pysähtyä?). Aurinko paistoi taas kuumasti, otimme lasilliset viiniä pihalla, kävimme suihkussa ja nukahdimme. Illalla menimme syömään Fifeen, istumapaikka löytyi englantia puhuvan miehen pöydästä. Sisäänheittäjänainen oli ylen ystävällinen, meni jo vähän teeskentelyn puolelle. Hannu tilasi itselleen mixgrill-lautasen, minä lammaspadan, jota todellakin oli padallinen. Lisäksi sekasalaattia, perunamuusia ja tummaa leipää, jota taidettiin hakea leipomosta ihan meitä varten. Hyvää oli, puolikkaan viinin ja kahvien kanssa vain 148kn.
Tasavallanaukiolla oli meneillään jotkut markkinat. Eri alueiden tuottajat esittelivät ja myivät ruokia, juomia ja käsitöitä. Jätimme ostokset sikseen ja tyydyimme maistelemaan viinejä, juustoja ja tryffeliä. Kämpillä Hannu sulki ikkunan varmuuden vuoksi yöksi, jos vaikka hostellin nuoriso yltyy juhlimaan.
Vaikka asuimme aivan Splitin keskustassa, yö oli todella hiljainen. Lämpötilakin oli sopiva emmekä tarvinneet ilmastointia. Ilmeisesti talon paksut seinät ja sijainti maatasolla auttavat asuntoa pysymään kesälläkin viileänä. Oli minun vuoroni hankkia aamiainen; sämpylät, juustoa, tomaattia, hunajajogurtit ja tuoremehua. Yhdeksältä olimme jo menossa kohti Marijanin kukkulaa. Matkalla Hannu haki infopisteestä Marjanin kartan (ja eksytti samalla minut itsestään).
Reitti ylös kukkulalle oli rappuja, polkuja ja/tai autotietä. Hannu säästi välillä polviaan ja käveli maantietä pitkin. Kukkulalta jatkoimme eteenpäin kilometrin verran metsäpolkua, kunnes se taas yhtyi maantiehen. Loppuvaiheessa minä oikaisin yhden mutkan tulemalla alas rappuja pienelle kappelille ja siitä tielle. Viimeisten mutkien jälkeen tie kaartui Kašjuni-rannalle, jossa sain odotella Hannua kieli kitalaessa kiinni. Hän joutui tekemään aikamoisen lisämutkan kun tuli koko matkan ajotietä pitkin. Kahden tunnin kävelyn jälkeen otimme oluet ennen kuin menimme uimaan. Vesi oli kylmää!!! Oli ihanaa löytää hyvä ranta näinkin läheltä keskustaa. Palasimme kotiin tasaista rantatietä pitkin ja matkalla ostimme torinkulmalta hampurilaiset. Istuimme pihalle hehkuvan auringon alle lounaalle. Nahkaa poltti sen verran, että oli pakko paeta suihkuun ja vähän huilimaan.
Ostimme kotiin viemisiksi hunajaa ja juustoa. Hannu vei ne kämpille ja otti samalla mukaan LP-oppaan, johon olin merkinnyt edellisen reissun majapaikan. Paikalliset eivät tunteneet koko katua, mutta me löysimme sen ihan itse. Kello oli sen verran vähän, että palasimme torinkulmalla viinilasillisille. Päätimme syödä Konoba Kod Jožessa. Jostain syystä päätimme mennä sinne kahta kautta; Hannu torin läpi ja minä kadunvartta. Tarkoitus oli tavata reittiemme yhtymäkohdassa, mutta kumpikaan ei ollut ottanut huomioon, että kadut erkanevat toisistaan, eivät yhdisty. Minä jymähdin paikoilleni (ilman karttaa) odottamaan Hannua, joka puolestaan oli ilman puhelinta. Käveltyäni jonkun aikaa pientä reviiriäni edestakaisin, puhelimeeni soitti tuntematon numero. Hannu oli saanut jonkun torimyyjän (nainen, tietysti) puhelimen lainaksi ja onneksi muisti numeroni. Löysimme toisemme ja hetken kuluttua myös Kod Jožen, vaikka se olikin yritetty piilottaa talojen väliin. Saimme pöydän ylätasanteelta josta näkyi naapuritalon pihalle ja pyykkinaruille. Päätimme panostaa tämän reissun viimeiseen illalliseen; kirsikkabrandyt, vihreää salaattia ja oliiveja, gnocchit gorgonzola-kinkkukastikkeessa, seafood risottoa ja puolikas viini. Risoton merenelävät olivat kaikki kuorineen, syömiseen meni aikaa, mutta kyllä se oli hyvääkin! Jälkiruuaksi kahvit avecin kera (yht. 245kn). Hannu kävi kehotuksestani vessassa, sillä alakerta oli näkemisen arvoinen. Hän oli reissullaan haastatellut yhtä tarjoilijoista, tämä kertoi alakerran olevan noin 300 vuotta vanha entinen kellari, yläkerta on satavuotias. Tyytyväisinä palasimme kämpille pakkaamaan rinkat.
Ei osattu nukkua kunnolla viimeistä yötä. Näin unta, että myöhästyimme bussista ja jäimme Splitiin (äidillä/Marjukalla oli onneksi asunto, johon saimme asettua vielä yhdeksi yöksi). Aamulla ei kämpillä kauan kuhnittu. Olisihan se pitänyt arvata, että olimme saaneet väärää infoa; 6.20 bussi ei lähdekään lentokenttäbussin pysäkiltä, vaan jostain kauempaa. Kävelimme linja-autoasemalle ja ostin liput seitsemän bussiin. Odotellessa kävimme kahvilla. Bussi tuli vähän myöhässä ja matkalla hermoilimme, kun tietyöt hidastivat matkaamme. Lähtöselvitykseen kuitenkin ehdittiin ja jouduimme purkamaan ja pakkaamaan rinkat pusseihin useaan kertaan, kun olimme pakanneet niihin pattereita. Niin paljon kun tässä on lennelty ja lähtöselvityksiä vuosien varrella tehty, tämä oli ensimmäinen kerta kun pattereita ei saanut laittaa rinkkaan. Yritimme muistaa kaikki patterit ja akut, jotka mahdollisesti olivat mukana. Hikihän siinä tuli. Lopulta rinkoille näytettiin vihreää valoa ja pääsimme odotushalliin.
Ja Blue1 teki sen taas! Lähtöaika 9.10 muuttui näyttötaululla ensin 12.40:ksi, sen jälkeen 16.00:ksi. Ulos, jopa Splitiin, olisi saanut mennä, mutta me olimme jo ehtineet tehdä ostoksia eikä niille ollut mitään säilytyspaikkaa. Odotusaikana meille tarjottiin sämpylä ja juoma. Onneksi ei lähdetty minnekään, sillä taulun näyttö muuttui vähän lohdullisemmaksi (taktikointia?) ja lähtöajaksi ilmoitettiin 13.10. Saavuimme koleaan kotimaahan neljä tuntia myöhässä, ehdittiin sentään vielä ruokakauppaan.
Leif Sundström - Markus Lehtipuu - Eeva Sundström: Kroatia ja Montenegro
Kelly, Tony: Näe ja koe Kroatia
Lonely Planet: Croatia
Saimme huoneemme (yeego.comin kautta 73€/2 yötä) ja painuimme peittojen alle päiväunille. Huone oli viileä, mutta siihenhän olemme tottuneet omassa makuuhuoneessamme. Näköala ikkunasta oli suoraan oopperatalon edustalle, johonkin puistoon. Käytettävissä oli myös ranskalainen parveke, mutta tungimme kuohuviinin minibaariin. Nokosten jälkeen otimme pienet balsamit ja menimme illalliselle Trattoria del Popoloon (8 Jana iela), joka oli lähellä hotelliamme. Narulla roikkuvat ”pyykit” johdattivat meidät oikeaan osoitteeseen. Ruoka oli hyvää (ainakin pinaattisalaattini ja lohipastani) ja paikka todella miellyttävä viulunsoittajineen ja kynttilöineen (alku- ja pääruuat juomineen 23LVL). 
Kävimme tsekkaamassa lähipysäkkimme aikataulun huomista paluubussia varten ja menimme katsomaan keskustorin (zeppelin-hallit). http://www.rct.lv/
Lounaaksi söimme Sefpavars Vilhelmsin (6 Skunu Iela) täytetyt letut ja menimme hotelliin huilimaan. Kun heräsimme, kaupungilla oli alkanut muutaman päivän kestävä valofestivaali (Staro Riga light festival) ja porukkaa vilisi oopperan edessä ja kaduilla. Kuohari oli sopivasti viileä aperitiiviksi. Kävelimme katsomassa festivaalin valoesityksiä ja vertailimme paria illallispaikkaa. Päädyimme Petergailisiin (Skārņu iela 25) ja söimme taas erinomaiset ateriat (alku- ja pääruuat juomineen 26LVL). Kotimatkalla piipahdimme Black Magic Barin katetulle terassille ottamaan vielä yhdet balsamit. Ne maksoivat peräti 6LVL (Rimistä sai puolen litran pullon alle vitosen), mutta en viitsinyt enää viimeisen illan viimeisessä paikassa alkaa kiukutella. Toki olisi kannattanut ensin kysyä listaa. 
WIDGETIZE