My Opera7.5. - 9.5.2009
Monday, May 11, 2009 10:09:28 PM
7.5. Chiquimula --> Puerto Barrios --> Livingston
Ikkunanraosta virtasi lämmintä ilmaa puhaltaen hiukseni taaksepäin, samalla kun havaitsin kellastuneiden puidenlehtien ja heinikoiden vaihtuivan vihreisiin ja vehreyttä viliseviin laitumiin. Vilkuillessani kelloani, katseeni kohtasi bussin sisäänheittäjän kanssa ja hän näytti minulle etusormellaan, että vielä yksi tunti Puerto Barrioksen satamakaupunkiin.
"VROOOOM!" rekka puhalsi ohitseni heittäen hiekkapölyn ilmaan tienpinnasta samalla, kun astuin ulos bussista. Järjetön kuumuus, pakokaasu ja autojen pörinä olivat ensimmäiset havaintoni Puerto Barrioksesta, kun taivalsin tien sivussa etsien ravintolaa. 15 minuutin hikisen taivalluksen jälkeen havaitsin ravintolan kyltin, joka lupasi Portugalilaista perinneruokaa ja ilmastoinnin! Päätin, että maksoi mitä maksoi menen syömään herkullista perinneruokaa pienehköön, mutta viileään ravintolaan.
Tutkiskelin menua ja perinteeksi muodostuen päätin valita umpimähkään ruuan. Ruuan kuvauksessa oli Pollo, jonka olen päätellyt olevan kanaa, joten päädyin kanaiseen portugalin perinneruokaan. Hiki oli jo kuivanut otsaltani, kun portugalilaisen näköinen nainen kiikutti valkoinen essu päällä minulle ruskean keraamisenlautasen täynnä ruokaa. Aluksi katsoin, että siinä on makaroonia ja lihaa, jonka täytyi olla kanaa, koska kuvauksessa luki niin. Nainen laski lautasen eteeni ja ja huomasin lautasen olevan täynnä valkoisiapapuja ja läskiä! En voi sietää papuja enkä läskiä vaikka kuinka brittiläiset ja portugalilaiset uunot niistä tykkäävätkin. Nainen seisoi vieressäni hymyssäsuin ja ja katsoi minua odottavasti, jolloin kiittelin kovasti, että hän oli tuonut minulle oikeen herkullisen ruokalautasen. Valkoinen essu pysyi kuitenkin vieressäni, joten tökkäsin lusikan keskelle lautasta ja havaitsin sen olevan erittäin syvä. Nostin varovasti lusikkaa ja huomasin helpotuksekseni ruuassa olevan myös hivenen riisiä. Laitoin silmät kiinni ja nostin tuon pelottavan jätekasan suuhuni, jolloin ensimmäinen makuastimukseni ei ollutkaan täysin järkyttävä. Silmät kiiltäen helpotuksesta puraisin hampaani yhteen, jolloin tunsin takahampaiden välissä jänteisen möhkäleen rusahtavan ja makunystyräni havaitsivat pilaantuneen märänkoiran maun, jolloin tuli automaattinen yökkörefleksi. Sain hädintuskin pidettyä moskan suussani ja onneksekseni nainen oli juuri kääntänyt katseensa taakse kohti toista tarjoilianaista. Silmäni kostuivat ja menivät automaattisesti kiinni, kun nielaisin jätteet enempiä purematta. "MMmmMmmm" ja hieroin vatsaani kuten Frendit teeveesarjassa opetettiin tekemään, jos ruoka maistuu erittäin iljettävälle. Nainen lähti vierestäni hymyillen takaisin keittiöitä kohti, jolloin jäin yksin tämän pelottavan lautasen kanssa. Haravoin lusikalla ruoka-annosta löytäen siitä pelkkää valkoisen kuultavaa läskiä, harmaata ja erittäin jänteistäläskiä, vaalehtavaa lihan sekaista läskiä ja "makkaran paloja", jotka sisälsivät läskiä.
Oli kulunut noin viisitoista minuuttia ja nainen tuli jälleen viereeni. Olin saanut syötyä suurimman osan pavuista ja riiseistä sekä hieman vaalehtavaa lihaläskiä. Nainen katsoi minua, jolloin huomasin häpeäkseni, että otsani oli täysin hikimärkä ja nenäni päästä tippasi hikipisaroita ruokaan. Päätin, että jätän osan ruuasta ja hieman leipää ja osan vedestä, jolloin näyttäisi kuin olisin kohteliaisuudesta jättänyt kaikkia ruokalajikkeita hieman. Tarjoilia kysyi minulta, että olenko lopettanut ruokailuni ja hetken aikaa mietin, että kehtaanko jättää näin paljon tätä heidän herkullista perinneruokaa syömättä. Katsoin lautasta ja meinasin yökätä, joten sanoin olevani täynnä ja voisin ottaa laskun. Lopulta tulin maksaneeksi tästä hirvityksestä viisi euroa ja lisäksi olin melkein enemmän hiessä kuin tullessani!
Veneen keikkueassa aallokossa katsoin kuinka ennen niin suuri ja mahtava Puerto Barrioksen banaanien kuljetussatama oli kutistunut pariin rahtilaivaan. 1870-luvulla täältä lähti ensimmäiset banaanit kohti yhdysvaltoja ja jo vuonna 1898 Barrioksesta kuljetettiin vuosittain 16miljoonaa Banaaniterttua. United Fruit Companyn kulta-aikaa oli aina 1950-luvulle asti, jolloin ilmaantuivat hallituksen korruptoituneisuus ja muut järjettömyydet. Nykyisin banaanien vientibisnes kuuluu Guatemalassa Dole-korporaatiolle.
Pähkäilin seuraavaa yöpaikkaa Livingstonen satamassa mustien ihmisten vilistessä ympärilläni, kun kuulin takaani iloisen "hey mate!" huudahduksen. Käännyin katsomaan taakseni ja siellä huuteli iloisen näköinen lyhyenläntä aussimies. Hän tuli käsiojossa kohdalleni ja esitteli itsensä Gerryksi. Hän kertoi minulle Livingstonen eri majoituspaikoista ja sanoi, että heillä oli myös hänen vaimonsa kanssa valmistumassa majapaikka sademetsään hieman keskustan ulkopuolella. Hetken kuluttua juttelimme Guatemala Cityn ongelmista taksissa joka oli menossa kohti Koala Parkia.
Taksi pysähtyi valtavan lehtipuun suojaan, josta lähdimme kävelemään Gerryn kanssa läpi suuren vehreän alueen ohittaen samalla pyöreän halkaisijaltaan 30metriä olevan uima-altaan. Gerry kertoi, että uima-allas oli tehty tulppaamalla luonnonvesisuoni maanalla. Hetken päästä vastaamme juoksi joukko iloisia lapsia ja ruskeaverinen Marina, Gerryn vaimo.
Makoilimme riippumatoissa suureen puuhun tehdyn asunnon alapuolella tämän tarjoten meille oivan varjopaikan. Marina ja Gerry kertoi olleensa naimissa yli kaksikymmentä vuotta ja asuneensa useissa eri maailmankolkissa. Heidän ainoa poikansa asui tällä hetkellä Darwinissa Australiassa. Hieman hölmistyneenä kysyin heiltä, että kenenkä nämä neljä iloista lasta ovat? Marina kertoi, että lapset ovat heidän talouden- / puutarhanhoitajan lapsia, mutta tällä miehellä ja hänen vaimolla on yli kymmenen lasta eivätkä he kykene ostamaan pelkästään miehen puutarhanhoidosta saamillaan rahoilla kaikille ruokaa ja vaatteita. Joten nämä 5-10-vuotiaat lapset käyvät leikkimässä heidän pihalla ja tekemässä jotain pieniä töitä heille, jolloin he ostavat lapsille vaatteita ja antavat ruokaa vastineeksi. Ajattelin automaattisesti, että tämä mieshän orjuuttaa lapsiansa, mutta lapset oikeasti iloitsivat siitä, että he saivat olla Marinan ja Gerryn kanssa. Marina kertoi, että tilanne on hieman vaikea, koska yksikin päivä lasten äiti oli läimäyttänyt yhtä hänen poijistaan kasvoille. Poika oli sanonut äidilleen, että hän kertoo Marinalle äidin lyöneen häntä. Marina ei oikeen tiennyt, että miten suhtautua, koska eihän hän voisi mennä nuhtelemaan toisen äitiä.
Illalla söimme porukalla Marinan kokkaamia loistavia Guatemala-vaikutteisia ruokia. Jutustelimme Gerryn kanssa vielä myöhään yöhön USA:n ja maailman tilanteesta.
8.5. Livingston
Yöllä heräsin katsomaan kuinka kolmas maailmansota syttyi taivaan välähdellessä kirkkaana, kun B52-koneet pudottivat risteilyohjuksiaan viidakkoon. JUTUUUM!! KRRRATZZZZppPPOOOOMMM!!! ja taivas repeili liitoksistaan toinen toistaan hurjempien pamausten seurauksena. Noin tunnin kestänyt maailmansota päättyi ja sadematsä oli saanut tarvitsemansa.
Makoilimme päivän Gerryn kanssa riippumatoissa ja vaihdoimme eri matkajuttuja sekä Gerry kertoi heidän vaarallisista vuosistaan Guatemala Cityssä.
9.5 Livingston --> Rio Dulce
Aamulla Gerry ja Marina saattoivat minut satamaan, josta lähdin pienellä jokiveneellä Rio Dulcen jokea pitkin kohti Rio Dulcen kaupunkia. Matka kesti 2,5h ja vene kiemurteli kokomatkan sademetsän syövereissä.
10.5 Rio Dulce --> Flores
Tulossa...
Ikkunanraosta virtasi lämmintä ilmaa puhaltaen hiukseni taaksepäin, samalla kun havaitsin kellastuneiden puidenlehtien ja heinikoiden vaihtuivan vihreisiin ja vehreyttä viliseviin laitumiin. Vilkuillessani kelloani, katseeni kohtasi bussin sisäänheittäjän kanssa ja hän näytti minulle etusormellaan, että vielä yksi tunti Puerto Barrioksen satamakaupunkiin.
"VROOOOM!" rekka puhalsi ohitseni heittäen hiekkapölyn ilmaan tienpinnasta samalla, kun astuin ulos bussista. Järjetön kuumuus, pakokaasu ja autojen pörinä olivat ensimmäiset havaintoni Puerto Barrioksesta, kun taivalsin tien sivussa etsien ravintolaa. 15 minuutin hikisen taivalluksen jälkeen havaitsin ravintolan kyltin, joka lupasi Portugalilaista perinneruokaa ja ilmastoinnin! Päätin, että maksoi mitä maksoi menen syömään herkullista perinneruokaa pienehköön, mutta viileään ravintolaan.
Tutkiskelin menua ja perinteeksi muodostuen päätin valita umpimähkään ruuan. Ruuan kuvauksessa oli Pollo, jonka olen päätellyt olevan kanaa, joten päädyin kanaiseen portugalin perinneruokaan. Hiki oli jo kuivanut otsaltani, kun portugalilaisen näköinen nainen kiikutti valkoinen essu päällä minulle ruskean keraamisenlautasen täynnä ruokaa. Aluksi katsoin, että siinä on makaroonia ja lihaa, jonka täytyi olla kanaa, koska kuvauksessa luki niin. Nainen laski lautasen eteeni ja ja huomasin lautasen olevan täynnä valkoisiapapuja ja läskiä! En voi sietää papuja enkä läskiä vaikka kuinka brittiläiset ja portugalilaiset uunot niistä tykkäävätkin. Nainen seisoi vieressäni hymyssäsuin ja ja katsoi minua odottavasti, jolloin kiittelin kovasti, että hän oli tuonut minulle oikeen herkullisen ruokalautasen. Valkoinen essu pysyi kuitenkin vieressäni, joten tökkäsin lusikan keskelle lautasta ja havaitsin sen olevan erittäin syvä. Nostin varovasti lusikkaa ja huomasin helpotuksekseni ruuassa olevan myös hivenen riisiä. Laitoin silmät kiinni ja nostin tuon pelottavan jätekasan suuhuni, jolloin ensimmäinen makuastimukseni ei ollutkaan täysin järkyttävä. Silmät kiiltäen helpotuksesta puraisin hampaani yhteen, jolloin tunsin takahampaiden välissä jänteisen möhkäleen rusahtavan ja makunystyräni havaitsivat pilaantuneen märänkoiran maun, jolloin tuli automaattinen yökkörefleksi. Sain hädintuskin pidettyä moskan suussani ja onneksekseni nainen oli juuri kääntänyt katseensa taakse kohti toista tarjoilianaista. Silmäni kostuivat ja menivät automaattisesti kiinni, kun nielaisin jätteet enempiä purematta. "MMmmMmmm" ja hieroin vatsaani kuten Frendit teeveesarjassa opetettiin tekemään, jos ruoka maistuu erittäin iljettävälle. Nainen lähti vierestäni hymyillen takaisin keittiöitä kohti, jolloin jäin yksin tämän pelottavan lautasen kanssa. Haravoin lusikalla ruoka-annosta löytäen siitä pelkkää valkoisen kuultavaa läskiä, harmaata ja erittäin jänteistäläskiä, vaalehtavaa lihan sekaista läskiä ja "makkaran paloja", jotka sisälsivät läskiä.
Oli kulunut noin viisitoista minuuttia ja nainen tuli jälleen viereeni. Olin saanut syötyä suurimman osan pavuista ja riiseistä sekä hieman vaalehtavaa lihaläskiä. Nainen katsoi minua, jolloin huomasin häpeäkseni, että otsani oli täysin hikimärkä ja nenäni päästä tippasi hikipisaroita ruokaan. Päätin, että jätän osan ruuasta ja hieman leipää ja osan vedestä, jolloin näyttäisi kuin olisin kohteliaisuudesta jättänyt kaikkia ruokalajikkeita hieman. Tarjoilia kysyi minulta, että olenko lopettanut ruokailuni ja hetken aikaa mietin, että kehtaanko jättää näin paljon tätä heidän herkullista perinneruokaa syömättä. Katsoin lautasta ja meinasin yökätä, joten sanoin olevani täynnä ja voisin ottaa laskun. Lopulta tulin maksaneeksi tästä hirvityksestä viisi euroa ja lisäksi olin melkein enemmän hiessä kuin tullessani!
Veneen keikkueassa aallokossa katsoin kuinka ennen niin suuri ja mahtava Puerto Barrioksen banaanien kuljetussatama oli kutistunut pariin rahtilaivaan. 1870-luvulla täältä lähti ensimmäiset banaanit kohti yhdysvaltoja ja jo vuonna 1898 Barrioksesta kuljetettiin vuosittain 16miljoonaa Banaaniterttua. United Fruit Companyn kulta-aikaa oli aina 1950-luvulle asti, jolloin ilmaantuivat hallituksen korruptoituneisuus ja muut järjettömyydet. Nykyisin banaanien vientibisnes kuuluu Guatemalassa Dole-korporaatiolle.
Pähkäilin seuraavaa yöpaikkaa Livingstonen satamassa mustien ihmisten vilistessä ympärilläni, kun kuulin takaani iloisen "hey mate!" huudahduksen. Käännyin katsomaan taakseni ja siellä huuteli iloisen näköinen lyhyenläntä aussimies. Hän tuli käsiojossa kohdalleni ja esitteli itsensä Gerryksi. Hän kertoi minulle Livingstonen eri majoituspaikoista ja sanoi, että heillä oli myös hänen vaimonsa kanssa valmistumassa majapaikka sademetsään hieman keskustan ulkopuolella. Hetken kuluttua juttelimme Guatemala Cityn ongelmista taksissa joka oli menossa kohti Koala Parkia.
Taksi pysähtyi valtavan lehtipuun suojaan, josta lähdimme kävelemään Gerryn kanssa läpi suuren vehreän alueen ohittaen samalla pyöreän halkaisijaltaan 30metriä olevan uima-altaan. Gerry kertoi, että uima-allas oli tehty tulppaamalla luonnonvesisuoni maanalla. Hetken päästä vastaamme juoksi joukko iloisia lapsia ja ruskeaverinen Marina, Gerryn vaimo.
Makoilimme riippumatoissa suureen puuhun tehdyn asunnon alapuolella tämän tarjoten meille oivan varjopaikan. Marina ja Gerry kertoi olleensa naimissa yli kaksikymmentä vuotta ja asuneensa useissa eri maailmankolkissa. Heidän ainoa poikansa asui tällä hetkellä Darwinissa Australiassa. Hieman hölmistyneenä kysyin heiltä, että kenenkä nämä neljä iloista lasta ovat? Marina kertoi, että lapset ovat heidän talouden- / puutarhanhoitajan lapsia, mutta tällä miehellä ja hänen vaimolla on yli kymmenen lasta eivätkä he kykene ostamaan pelkästään miehen puutarhanhoidosta saamillaan rahoilla kaikille ruokaa ja vaatteita. Joten nämä 5-10-vuotiaat lapset käyvät leikkimässä heidän pihalla ja tekemässä jotain pieniä töitä heille, jolloin he ostavat lapsille vaatteita ja antavat ruokaa vastineeksi. Ajattelin automaattisesti, että tämä mieshän orjuuttaa lapsiansa, mutta lapset oikeasti iloitsivat siitä, että he saivat olla Marinan ja Gerryn kanssa. Marina kertoi, että tilanne on hieman vaikea, koska yksikin päivä lasten äiti oli läimäyttänyt yhtä hänen poijistaan kasvoille. Poika oli sanonut äidilleen, että hän kertoo Marinalle äidin lyöneen häntä. Marina ei oikeen tiennyt, että miten suhtautua, koska eihän hän voisi mennä nuhtelemaan toisen äitiä.
Illalla söimme porukalla Marinan kokkaamia loistavia Guatemala-vaikutteisia ruokia. Jutustelimme Gerryn kanssa vielä myöhään yöhön USA:n ja maailman tilanteesta.
8.5. Livingston
Yöllä heräsin katsomaan kuinka kolmas maailmansota syttyi taivaan välähdellessä kirkkaana, kun B52-koneet pudottivat risteilyohjuksiaan viidakkoon. JUTUUUM!! KRRRATZZZZppPPOOOOMMM!!! ja taivas repeili liitoksistaan toinen toistaan hurjempien pamausten seurauksena. Noin tunnin kestänyt maailmansota päättyi ja sadematsä oli saanut tarvitsemansa.
Makoilimme päivän Gerryn kanssa riippumatoissa ja vaihdoimme eri matkajuttuja sekä Gerry kertoi heidän vaarallisista vuosistaan Guatemala Cityssä.
9.5 Livingston --> Rio Dulce
Aamulla Gerry ja Marina saattoivat minut satamaan, josta lähdin pienellä jokiveneellä Rio Dulcen jokea pitkin kohti Rio Dulcen kaupunkia. Matka kesti 2,5h ja vene kiemurteli kokomatkan sademetsän syövereissä.
10.5 Rio Dulce --> Flores
Tulossa...
Jorma Hangasjomaha # Tuesday, May 12, 2009 7:40:34 PM